Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

Katsoin häntä tiukasti silmiin ja vastasin: »Tuota sanantapaa käytin vähän aikaa sitten eräässä sinetöidyssä kirjeessä, joka meni hampurilaiselle ystävälleni.»

Hän oli hiukan häpeissään, sillä nyt hän oli selvästi todistanut, että kirjeitäni avattiin ja luettiin. Tervehdin kylmästi ja lähdin. Kun olin jättänyt poliisikamarin, tunsin voimieni pettävän. Heittäydyin vaunuihin ja ajoin kotiin, jossa kaikki olivat äärimmäisen järkytettyjä. Anna syleili minua itkien, hän oli jo luullut, ettei saisi minua enää nähdä ja että minut oli viety vankilaan. Sielussani oli vain yksi kipeä kohta, tuon ihmisen herättämä epäluulo Charlottea kohtaan. Käsitin, että tuskallisinta Kristuksen kärsimyksissä oli ystävän petos. Otin Charlotten kahden kesken ja Sanoin hänelle suoraan, mitä tuo ihminen antoi minun ymmärtää. Hänen ei ollut vaikea vakuuttaa, että virkamies oli julkeasti valehdellut. Kaikki olivat sitä mieltä, että minun täytyisi heti lähteä odottamatta toista kuulustelua ja ennenkuin minulta mahdollisesti riistettäisiin vapaus. En ollut oikein valmis tähän; olisin tahtonut jäädä todistaakseni viattomuuteni ja saadakseni takaisin paperini, joiden menetys koski minuun sietämättömän kipeästi. Mutta Anna rukoili, etten panisi vapauttani alttiiksi. Hän todisti minulle, ollen täysin oikeassa, että papereistani saataisiin tuhat tekosyytä, joiden nojalla joutuisin vähintäin tutkintovankilaan. Tätä ei heikko terveyteni kestäisi ja se olisi perheellenikin monta vertaa tuskallisempaa kuin pakollinen poislähtöni. Pidin vielä kiinni lupauksesta, jonka olin antanut veljelleni, mutta Anna huomautti sen koskeneen vapaaehtoista, ei pakollista matkaa. »Vapaaehtoisen välttämättömän marttyyriuden aika, se, jolloin Teodor kirjoitti artikkelinsa ja tuli tuomituksi, on ohi», sanoi hän. »Nyt on vältettävä vaino ja säästettävä jalot voimat paremman tulevaisuuden varalle. Kohtalo, tällä kertaa taantumuksellisen poliisin haahmossa, tulee itse avuksesi. Noudata sen viittausta: lähde vapaaseen maahan elääksesi siellä periaatteittesi mukaan. Palaja takaisin, kun ylösnousemuksen päivä koittaa; ellei — niin voit ja tahdot tehdä työtä ja luot itsellesi aseman. Ellemme enää tapaa, olemme kuitenkin varmat toinen toisistamme ja elämme tulevaisuuden aatteissa.»

Myönsin hänen olevan oikeassa ja päätin lähteä. Anna ja Charlotte pyysivät minua hiukan lepäämään aamullisen hirveän jännityksen jälkeen ja ryhtyivät puolestani matkavalmistuksiin. Heittäydyin vuoteelle ja koetin nukkua, mutta se oli mahdotonta. Sydämeni löi yhtä kiivaasti kuin tuona yönä, jota ennen olin kuullut, että Teodor rakasti toista naista. Ne olivat itse asiassa elämäni ratkaisevat hetket. Pitkä, ihmeellinen syiden ja seurausten ketju esiintyi noina hetkinä entistä silmiinpistävämpänä, muodostuen, tosin omasta luonteestani kehkeytyneenä, kohtaloksi, joka määräsi tieni. Nousin vihdoin ylös. Tunsin, etten saanut miettiä, vaan toimia. Onneksi olin elänyt äärimmäisen säästävästi, niin että minulla oli pieni erä matkarahoiksi. Otin aluksi mukaani vain matkalaukun, joka sisälsi välttämättömimmän. Anna lupasi lähettää muut tavarani jälkeenpäin.

Illan hämärtäessä lähdin matkalle. Kaikki syleilivät minua itkien ja toivottivat minulle hartaasti siunausta. Annan serkku, kahdeksantoistavuotias nuorukainen tarjosi minulle käsivartensa ja me lähdimme rauhallisesti talosta kuin kävelymatkalle, sillä tiesimme taloa vartioitavan. Kaupungin suosituimmalla kävelypaikalla pujottauduimme tiheimpään ihmisvilinään ja eksytimme jäljiltämme ne, jotka mahdollisesti olivat meitä seuranneet. Vihdoin poikkesimme etäiselle, tyhjälle syrjäkadulle ja tarkastimme, seurattiinko meitä. Sieltä suuntasimme kulkumme uuteen, verrattain autioon kaupunginosaan, jossa asui muuan nuori pariskunta, Ostenden aikaisia tuttaviani. He olivat Berlinissäkin muutaman kerran käyneet minua tervehtimässä. Nuorikot olivat rakastettavia, sivistyneitä ihmisiä ja mieleltään kansanvaltaisia, vaikka heitä ei voitu mistään syyttää. Tahdoin viettää yön heidän kodissaan ja lähteä aamulla aikaisin, mikä Annan luota ei olisi voinut tapahtua huomaamatta. Nuoret ihmiset olivat onneksi yksin kotosalla ja tulivat hyvin surullisiksi kuultuaan vierailuni syyn. He tarjosivat minulle rakastettavan auliisti apuaan. Nuori saattajani jätti minut, tullakseen aamun ensi koitteessa noutamaan minua vaunuilla. Rakastettava isäntäväkeni teki kaikkensa lohduttaakseen ja rohkaistakseen minua. Nuori mies lähti vielä iltamyöhällä erään ystävänsä luo — koeteltu demokraatti, joka v. 1848 oli taistellut kansan puolesta — pyytämään, että tämä lähtisi aamulla saattajakseni, hän kun piti soveliaimpana, että saattajani oli kokenut mies. Hän viipyi poissa useampia tunteja ja sillävälin keskustelimme nuoren rouvan kanssa elämän korkeimmista ongelmista, sillä kummallakaan ei ollut halua nukkua. Olin saanut takaisin koko tarmoni ja tunsin itseni jälleen voimakkaaksi taisteluun kohtalon kanssa. Aamupuolella yötä saapuivat molemmat herrat. Kiitin liikutettuna tuntematonta, joka oli valmis saattajakseni mahdollisista ikävyyksistä huolimatta. Hän vakuutti, että se vain oli yksinkertainen velvollisuus aatetoveria kohtaan ja minun mielestäni oli tuollainen toveruus jalompi ritarisääty kuin kaikki edelliset.

Päivän koittaessa saapui Annan serkku avonaisissa vaunuissa kuin tavalliselle ajeluretkelle lähdössä. Pidimme parhaana lähteä lähimmälle asemalle kaupungin ulkopuolella, kun Berlinin asemilla matkani mahdollisesti olisi estetty. Syleilin syvästi kiitollisena rakasta isäntäväkeäni ja nousin vaunuihin molempien saattajieni seurassa. Oli toukokuun loppupuoli ja tavattoman lämmin kevät. Jo tänä aikaisena aamuhetkenä oli ilma painostavan kuuma ja taivaalla kokoontui ukkospilviä. Matka kului nopeasti ja hauskasti, sillä jalomielinen saattajani kertoi minulle mielenkiintoisia asioita. Asemalle saavuttuamme söimme aamiaista pienessä lehtimajassa ukkosilman noustessa. Olimme melkein hilpeitä ja minä sanoin leikkiä laskien: »Ketä nuo jyrähdykset mahtavat tarkoittaa, minua vaiko vihollisiani?» Kun istuin rautatievaunussa ja lähtömerkki kajahti, ojensin viimeisen kerran käteni saattajilleni ja sanoin: »Ne tarkoittivat vihollisiani; minä lähden vapautta kohden.»

Matkalla Hampuriin sain kokea tuota itsevaltaisten, likaisten ja epäluuloisten hallitusten aiheuttamaa inhoittavaa pelkoa, jota vastaan viattomuuskaan ei ole suoja. Ajattelin kauhulla kaikkia jaloja uhreja, jotka olivat joutuneet niitten käsiin ja kärsineet marttyyrituskia; ajattelin kaikkia niitä, jotka jätin kotimaani vankiloihin, Cayennen tuhoisaan ilmanalaan ja muihin surullisiin paikkoihin, jossa raaka väkivalta piti kahleissaan älyä, hyvettä ja isänmaanrakkautta. Katsoin epäluuloisesti jokaiseen uuteen tulijaan ja painauduin asemapaikoilla nurkkaan, ettei minua nähtäisi.

Vihdoin saavuin esteettä perille ja lähdin suoraapäätä Emilien luo, joka aluksi säikähti, mutta ilostui sitten siitä käänteestä, jonka elämäni oli saanut. Samaa mieltä oli myöskin Demokraatti, jonka olimme kutsuneet paikalle. Ystäväni auttoivat minut nopeasti lähtövalmiiksi. Seuraavana aamuna lähti englantilainen laiva, minulle hankittiin sinne paikka. Viimeiseksi työksi kirjoitin sisarelleni. Sanoin hänelle, että kun huhu matkastani levisi, olin jo turvassa meren aalloilla. Pyysin häntä lohduttamaan äitiäni ja sanomaan hänelle, etten vapaaehtoisesti rikkonut lupaustani.

Kello kymmenen tienoissa illalla saattoivat Demokraatti ja kunnon puuseppä, josta aikaisemmin olen puhunut ja jolle oli kerrottu tapausten kulku, minut laivalle. Tahdoin olla siellä yötä, kun se jo aamulla aikaisin lähti. Molemmat jäivät luokseni kannelle keskiyöhön saakka. Yllämme kimalteli tuhansittain tähtiä, mutta maan peitti synkkä pimeys kuten kansojen ja rakastetun isän maan kohtalotkin. Seisoimme siinä yhdessä: toinen saattajani oli ajattelun mies, toinen kansan syvistä riveistä, mutta molemmat uljaita pelottomia taistelijoita. He jäivät kahlehdittuun maahansa jakaakseen sen kohtalot — ja minä, heikko nainen lähdin maanpakoon tuntematonta tulevaisuutta kohden, vain sen voiman tukemana, jonka puhtaat vakaumukset ja tietoisuus, että on ollut niille uskollinen, antavat. Vihdoin saapui keskiyön hetki ja heidän täytyi poistua laivasta. Ojensimme kätemme toisillemme. »Me tapaamme vain kun isänmaa on vapaa, muuten kuolen kaukana.» He eivät vastanneet liikutukseltaan. Mutta tiesin, että eläisin heidän sydämissään.