FEDERICO. Kaksi yhden verosta.
RAFAEL (peljästyneenä). Kaksi? Kuinka se on mahdollista?
FEDERICO. Ilman mitään mutkia, rouvani äiti ja iso-äiti.
RAFAEL. Onneton itseäsi, sinä olet siis niellyt kaksi arsenikki-palleroa. Tuosta on hirmuinen remahus syntyvä!
FEDERICO. Toinen anoppi heittää nuoran kaulaani, toinen sillä kurkkuani kuristaa.
RAFAEL. Niin aina, niin aina, minä tunnen sen perinpohjin, tuon anoppitaudin. Paksun kirjan saisin minä kokoon tämän taudin laadusta ja eri asteista. Anoppimuori sadan peninkulman päässä pariskunnasta, on kolmas aste, — anoppi samassa asuinpaikassa on toinen, — mutta anoppi samassa talossa, samassa huoneessa uhrinsa kanssa, tämä on (juhlallisella äänellä), tämä on anoppi ensimäisessä asteessa, hai-kala, joka saaliinsa säälimättä lätkäisee.
FEDERICO. Paras keino anoppein suhteen siis olisi heidän siirtämisensä ensimäisestä asteesta toiseen.
RAFAEL. Ja toisesta kolmanteen.
FEDERICO. Eiköhän vielä neljättäkin astetta löytyne?
RAFAEL. Se alkaa sitte vasta, kuin he silmänsä kiinni painavat. Mutta tämä on kaviaaria, sammin mähnää, jota ei kaikki lapset pääse maistamaan. —