FEDERICO. Surkuttele minua, veikkonen, minä sairastan tuota tautia, vieläpä ensimäisessä asteessa, kaksin-kertaisesti minä piinapenkkiin pannaan, teloitetaan, hirtetään!
RAFAEL. Ja sinä kärsit näitä kaikkia aivan pitkämielisesti?
FEDERICO. Mitäs voin minä semmoista, kuin iso-äitiä vastaan? Harmi tappaisi hänen, vaimoni kiroisi minua, minua nimitettäisiin murhamieheksi, anopin murhaajaksi!
RAFAEL (haistellen). Toden totta, nyt minä vasta huomaan, kuinka väkevästi täällä anopeilta tulee.
FEDERICO. Eriskummainen tulikiven haju, eikö niin?
RAFAEL. Niin, ihan kuin salama olisi iskenyt alas. —
FEDERICO. Anoppi on kuin Egyptin maan kiusaukset — vastaan-sanomisia sataa kuin heinäsirkkoja.
RAFAEL. Anopin suussa on meri vedetön, aurinko valotoin, tanssijattarella ei ole hyväilijää, eikä vanhalla piialla pahaa kieltä. Oi, esi-isäini kautta olen minä sen vannonut, ett'en iki pitkinä päivinä asu saman katon alla anopin kanssa.
FEDERICO. Aivotko siis jälleen mennä naimisiin?
RAFAEL. Oikein osattu — nyt tunnet haavani.