FEDERICO. Todella siis?
RAFAEL. Enkö sanonut sinulle, että olin onnettomin kaikista ihmisistä?
FEDERICO. Mutta minkä vuoksi?
RAFAEL. Minä olen rakastunut.
FEDERICO. Onkohan se mikään onnettomuus?
RAFAEL. Mutta enhän minä tiedä keneen.
FEDERICO. Minä pelkään, ystävä, että sinulta on järki päästä mennyt.
RAFAEL. Minä melkein luulen itsekin niin.
FEDERICO. No kerroppas viimeinkin.
RAFAEL. Vuosi on siitä, vuosi, kuin hänen näin. Minä matkustelin Ranskan maalla. Me pidimme parikymmentä minutia purtoa eräässä väli-pysäyspaikassa, jossa syötiin yhteispöydässä, minä istuin vastapäätä yhtä naista — ei, yhtä jumalatarta! — Luuletkos, että olisin mitäkään suuhuni pannut? Silmäni rippuivat vaan kiini hänessä, ja jos toisinaan hänenkin silmänsä tapasi minun silmäni, lensi äkisti hänen kasvonsa tulipunaiseksi. Mutta yksi pahuksen Engelsmanni. —