FEDERICO. Vai oli yksi Engelsmannikin läsnä?
RAFAEL. Engelsmanni istui hänen vieressänsä. Nyt tuotiin gurkkuja esiin, ja kun kippo joutui Engelsmannin saapuville, oli siinä enään vaan yksi jälellä. Meillä on tapana: naiset ensin — mutta tuo vieras kurotti jo ahneesti kahveliansa, hävyttömästi gurkkua itselleen kaapatakseen, kun minä edistin hänen kahvelinsa, pistää sieppasin gurkun pois häneltä ja taritsin sen kauniille tuntemattomalle.
FEDERICO. Oikein, sehän oli kavalierin tavoin tehty.
RAFAEL. Kaunokainen otti sen ja hymyili. Hänen hymyilemisensä oli peräti suloista, mutta sitä kiukkuisemmin katseli minua Engelsmanni — me nousimme pöydästä ja syrjempänä alkoi tuosta kauhea nyrkkiputilka, pari santarmia juoksi väliimme; mutta meidän vielä tapellessa, lähti juna, enkä minä enää hempukastani nähnyt. Kaikissa Ranskan kaupungeissa etsin sitten hänen jälkiänsä, se oli turhaa. Vasta kaksi kuukautta myöhemmin minä kotiin päin palatessani näin hänen äkki-pikaa junassa, joka tuli vastaamme, istuvan akkunassa: "Sennora, Sennora!" huusin kuin hullu hänelle, mutta nuolen nopeudella juna kiidähti ohitse ja taas olin minä pimeydessä.
FEDERICO. Nyt ymmärrän epätoivosi. Sinä aivan äkkisyttyvällä innollasi…
RAFAEL. Minä en ajattele muuta kuin häntä, hänen kuvansa ei katoo mielestäni.
FEDERICO. Ole varoillasi, Rafael, tuommoinen kiihtymys tohtii kääntyä sinulle vaaralliseksi.
RAFAEL. Hyvinkin mahdollista. Mutta nyt minun täytyy ulos, ystävä, minun täytyy taas pois. Voi hyvin. (Syleilee häntä).
FEDERICO. Ei, sillä tavoin en sinua laske. Sinun pitää asua luonani, oppia tuntemaan rouvani, minä kiiruhdan hänelle ilmoittamaan tuloasi.
RAFAEL. Mutta minä etsin ainoasti yksinäisyyttä, pakenen seuroja.