Hän meni Nukin kanssa edellä. Bourdois oli tyytyväinen, ettei tarvinnut paikalla vastata. Hän suorastaan ei saanut ääntä lähtemään kurkustaan. Äkillisessä kohtauksessa hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut muuta, kuin yhtä asiaa: "Kuinka hän onkaan nuori! —" Ja noita kahta ystävätärtä vähän matkan päässä seuratessaan, hoki hän, takaa päin katsellessaan nuoren tytön haahmoa: "Mutta hänhän on vielä lapsi." Nukki olikin päätä lyhempi Thérèsea, joka ei ollut kovin iso hänkään. Hänen niskasta ja ohimoista käherretyt ruskeat hiuksensa veikeästi neulalla kiinnitetyn pehmeän olkihatun alla, hänen pikkaraiset jalkansa, pikkaraiset kätösensä todistivat hänen nimensä oikeaksi ja antoivat hänelle lapsellisen nä'ön, jonka käsityksen tosin taas hyvin kehittyneet lanteet ja sekä ylä- että ala-puolelta äärettömän kapeita vyötäisiä kehittynyt runko kumosi. Kokonaisvaikutus oli kaksinainen: ei tyttö eikä vielä täydellinen nainenkaan. "Mutta hänhän on oikein kaunis", ajatteli Bourdois, joka jo alkoi voittaa rohkeutensa takaisin. Hurja mieltymys, jota hän varmaankaan ei ollut aavistanut, kiinnitti häntä siitä hetkestä lähtien tuon lapsosen askeliin. Hänen halunsa saada katsella häntä voitti hänen ujoutensa; hän oli onnellinen, kun tytöt pysähtyivät ja kääntyivät häntä kohti, ja kun hän näki pikku pyöreät kasvot suippoleukoineen ja pikku suineen, joka oli niin säännöllisesti yhteen liittyvien punasten huulien muodostama, että se oli pikemmin huvittava, kuin kiihdyttävä, lapsen korvat, matalan otsan, pikku epämääräisen nenän, valkoisen persikkahipiän ja siniset, tavattoman isot ja siniset silmät. Nukki, niin juuri: herkullinen tumma nukki. Mutta niin uhkeilla lanteilla ja vartalolla varustettuna olisi oikea nukki miltei näyttänyt säädyttömältä. Bourdois ei vieläkään löytänyt sanoja, vaan katseli naivisti, ahnaasti nuorta hymyilevää tyttöä.
Thérèse purskahti nauruun:
— Sanokaahan toki, puhui hän, jos tyttö ei teitä miellytä, niin voidaanhan mennä tiehemme?
Entinen tarkastaja nauroi myös ja silloin oli väkinäisyys voitettu. Vaan sittenkin Bourdois vielä, vaikka hellittämättä katselikin Nukkia, puheli enimmäkseen Thérèsen kanssa. Hän kyseli Gitrac'ista: Thérèse lasketteli oitis kaksimielisiä puheita, jotka saivat Bourdois'n hiukan hämille, mutta Nukkia ne eivät näkyneet ollenkaan vaivaavan. Nukki puheli vähän, mutta joka kerta kun Bourdois'n katse kohtasi hänen katseensa, niin tyttö lisäsi sitä ystävällistä hymyä, joka ei hetkeksikään kadonnut hänen kasvoistaan.
Vihdoin Thérèse huudahti:
— Puhukaahan toki vähän tekin. Annatte vain minun yksinäni laverrella.
Teillä kuitenkin oli eilen illalla, herra Jules, suukopua aika lailla!
Ja mitä tähän pikku tyttiin tulee, niin hän siellä neulomossa ei anna
meille rauhaa lörpötyksillään. Eikö totta, Nukki?
Nukki käänsi vielä kerran Bourdois'ta kohti vilpittömät, hymyilevät kasvonsa ja sanoi tyynellä äänellä:
— Eihän sitä voi näinikään ensi kertaa tavatessaan, eikö niin, herra?
— Tietysti, neiti, vastasi Bourdois, punastuen kuin koulupoika.
— No, sanoi Thérèse, näen, että minun tässä sitte täytyy sekä kysyä että vastata. Te tyttöä miellytätte, tiedättekö sen, sanoi Thérèse, kääntyen Bourdois'han päin: muuten hän jo olisi puikkinut tiehensä… Se, näet, pitää oman päänsä, vaikka onkin tuommoinen pienen kirkkoenkelin näköinen. Vaan emmehän me voi tässä kadulla seisoskella: muutoin Louis minua jo odottaakin. Hän antoi minulle toimeksi sanoa teille, että jos teidän sopii, niin voitaisiin syödä päivällistä kaikki neljä yhdessä tänään.