Kello oli kolme, kun hän palasi kotia. Hän oli jotensakin tyytymätön nähdessään, ettei Philomène huomannut mitään muutosta hänen ulkonaisessa asussaan. Hänen oli nälkä. Hän käski tuoda itselleen toisen puolikypsän munan, mutta joi sillä kertaa päälle hieman punaista viiniä. Hieno hiki alkoi tuntua hänen sormissaan ja kämmenissään; hän katsoi kelloaan useita kertoja peräkkäin, muistamatta heti sen jälkeen, paljoko se oli… "Pitää olla levollinen, sanoi hän itselleen. Lähden kotoa neljännes yli kuuden. Nyt on viisi minuuttia yli neljä. Minulla on siis vielä yli kaksi tuntia aikaa. Minun ei pidä hermostuttaa itseäni… Sehän on ompelu-tyttö vain, Herra nähköön, eikä mitään sen enempää…" Mutta vaikka hän kuinka koettikin rauhoittaa itseään, tunsi hän kuitenkin syvää mielen liikutusta, johon sekaantui himoa, tuskaa, jopa (vaikkei hän sitä tahtonut myöntää) hiukan omantunnon vaivoja ja häpeätäkin. Hän käytti tahallaan paljon aikaa valikoidessaan puvustostaan sopivimmat vaatteet. Philomène sai toruja, etteivät irtonaiskaulukset olleet hyvin pestyt (Gitrac käytti ihan uusia kauluksia vain). Pahoillaan oli hän, ettei hänellä ollut täydellistä shakettipukua. Pitkä takki oli liian vakava siihen tilaisuuteen. Lopulta hän valitsi hiljan vaatturilta saamansa tummanruskean puvun: housuissa olivat vielä tuoreet silityksen jäljet, takki kävi hyvin ja mukautui oivallisesti hartioihin. Uusi kaulahuivi teki hänen mielestään iloisen vaikutuksen kauluksen taipeiden lomissa.

Kun hän sitte, näin puettuna ja olkipyörylä päässään, katseli kuvaansa kaappipeilissä, kumosi hän sen ankaran tuomion, jonka aamulla oli ulkomuodostaan langettanut. "Minä olen nuoremman näköinen kuin Gitrac, se on varma. Sen se puku tekee!" Elantojärjestys oli tehnyt hänen hipiänsä tuoreeksi; hän ei näyttänyt enää niin veren tukkeuttamalta kuin tavallisesti jälkeen puolisen, kahvin ja konjakin juotuaan.

"Hattuni vain ei ole häävi. Mutta vähät siitä!"

Hän istuutui ja kävi lukemaan niitä kahta lehteä, jotka hänelle joka aamu tulivat, toinen creuseläinen jokapäiväinen, toinen parisilainen lehti. Hän ei tietänyt, mitä luki, vaikka kuinka koetti. Siitä tunteiden sekamelskasta, joka häntä juuri oli kiihdyttänyt, jäi jäljelle vähitellen vain levottomuus. Teko, johon hän oli käymäisillään käsiksi, tuntui hänestä samalla sekä rumalta että vaaralliselta ja naurettavalta… "Jos saavat tietää!… ja sen kyllä voivat saada tietää. Tuo kadun kulma, sehän on melkein minun seudullani!… Kymmenen yli viisi… Puoli kuusi… Mitä on tehtävä? Pysyä rauhallisesti kotona… Olla sinne menemättä… Ja tokkopahan hekään sinne menevät, ne tytöt? Thérèse oli puoleksi humalassa eilen illalla, kun hän sen lupasi. Hän varmaankaan ei sitä enää muista… Ja lisäksi hän laski vain leikkiä…" Neljännestä vailla kuusi Bourdois, epätoivossaan omasta mielenliikutuksestaan, pani taas pyörylänsä päähänsä ja katsahti taas peiliin. "Kyllä tämä hattu on ihan sopimaton… Minä menen Rennes-kadulle ja ostan itselleni panamahatun…" Tyytyväisenä, että oli löytänyt jonkun syyn, lähti hän heti ulos, astui ensin Montparnasse-katua ja sitte bulevardille. Katsahtaessaan asematalon kelloon, näki hän, että se oli viisi minuuttia yli kuusi. Hänet valtasi pelko, että hän myöhästyy. Hän hyppäsi ajuriin, käski ajaa hattukauppaan, valitsi ja osti kiireessä kahdeksankymmenen francsin panaman ja riensi, ajuria hoputtaen, yhtymäpaikkaansa kohti: "Pysähtykää vähän tällä puolen kulmaa!" Hän maksoi ajurille. Mielenliikutus kuristi häntä kurkusta: hän koetti rauhoittaa itseään sanomalla: "Olenhan varma, ihan varma, etteivät tule…" Hän katsahti kuitenkin ikkunapeiliin ennenkuin kääntyi kadun risteykseen. Ja kun hän siinä itselleen irvisteli, koettaen pidentää pyöreitä kasvojaan, sanoi hänen takanansa ilakoiva ääni:

— Kyllä, kyllä olette kaunis!

Hän kääntyi. Se oli Zon, joka oli tuon lausunut. Ja Nukki oli siinä hänen mukanaan.

Zon esitti:

— Neiti Nukki… Herra Jules, Louis'n ystävä.

Ja lisäsi:

— Mennään Barouillère-kadulle. Siellä on rauhallisempi.