"Hänen isänsä oli kuollut tytön vielä ihan pikkaraisena ollessa. Hänen äitinsä on jonkun elätettävänä. En luule, että hän on kovin onnellinen kotonaan. Vaan se ei kuitenkaan estä häntä olemasta iloinen ja hauska. Ja sitte hänen vartalonsa… Oikea ihme! Muutama sentimetri lisää, ja hän kelpaisi vaikka mallikuvaksi… Hä? Taitaapa teillä, ukki, jo alkaa veri kuohua? No, no… malttakaahan vielä vähän. Minä tuon hänet teille huomenna Cherche-Midi kadulle, kello puoli seitsemän, Barouillère kadun kulmaan…"
… Näytäntö on lopussa. Thérèse ja Gitrac nousevat ajurin rattaille ja Bourdois saattaa heitä Mogador-kadun varrella olevaan hotelliin, jossa Gitrac asuu. Nyt jo ihan humalaisena antaa hän rakastuneille mitä julkeimpia neuvoja, mitä riettaimman siunauksen. Hän muistuttaa vielä Thérèse'a lupauksesta tuoda hänelle huomenna Nukki kello puoli seitsemän. Thérèse sitoutuu juhlallisesti sen tekemään ja hän suutelee Thérèse'â. Hän suutelee Gitrac'ia ja käskee ajurinsa ajamaan hänet hänen Montparnasse-kadun varrella olevaan asuntoonsa. Tuskin on hän päässyt sisään, niin hänen innostuksensa lauhtuu, muuttuen äärettömäksi väsymykseksi. Hän panee kiireesti maata ja vaipuu sikeään, painavaan uneen, nukkuen vatsanväänteiden kiusaamana, kunnes herää kello puoli kaksitoista pyytääkseen Philomènen tuomaan hänelle munan ja teetä.
… Nyt siinä aika ajoin maistellessaan lämpöistä juomaansa, Bourdois mietiskeli. Edellisen illan puheet, kuvat ja tunnelmat johtuivat hänelle mieleen selvempinä, voimakkaimpina kuin todellisuudessa; tahi pikemmin, kylmäverisenä ja raittiina, hän huomasi, arvosteli niitä paremmin, kuin edellisenä päivänä shamppanjan ja aterian humussa. Mitä eilen oli puhunut, mitä ilmaissut salaisia tunteitaan, sitä hän tänään hieman katui ja häpesi. Mutta humalan haihduttua, tunsi hän itsessään yhtä elävänä, yhtä sydäntä kouristavana sen kiihkeän kateuden, jonka Gitrac'in onni ja Thérèsen rakkaus hänessä olivat synnyttäneet. Tuo hellä ja kyynillinen: "Saat nähdä!" kannusti häntä yhä. Tästä lähin oli hänen valoisa siveellinen maailmankatsomuksensa oleva ainiaaksi kadonnut. Se omituinen naisellinen usko, joka tällä kainolla henkilöllä nuoruudestaan asti ehdottomasti oli ollut, oli i'äksi särkynyt raunioiksi hänen sydämessään. Ennen oli hän lukenut naisen ansioksi ylimalkaan jonkunlaisen hienotuntoisuuden, jonkunlaisen tapojen puhtauden, itsensä kunnioituksen, joka korotti hänet miehen yläpuolelle, ja siitä hän oli vakuutettu, sitä tutkimatta, harkitsematta. Eihän vakaa usko todisteita kaipaa. Vaan nyt, eilisestä saakka, oli hän uskonsa kadottanut: siinä kaikki! Naiset olivat samallaiset kuin miehetkin tahi pikemmin — Gitrac oli oikeassa — pahemmat kuin miehet. Heidän muka korkeampi siveellisyytensä, kainoutensa oli vain harhaluuloa, sovinnaisuus-seikka, johon ainoastaan muutamat hölmöt, semmoiset kuin hän, Bourdois, uskoi; vaan naiset itse sekä semmoiset veitikat kuin Gitrac näyttivät tuon harhaluulon, sovinnaisuuden vääräksi.
"Olenpas minä ollut hölmö! Olenpas minä elämäni haaskannut! ajatteli hän, koputellen kämmenellään tuolin käsinojaa. Olenpas laskenut hyviä tilaisuuksia nenäni ohi!"
Niitä hänelle johtui muutamia mieleen… Siinä talossa, jossa hän Mans'issa ollessaan asui, oli muuan nuori maalaistyttö huoneiden siivoojana. Tyttö, joka oli pulska ja viehättävä, viipyi hänen kahdessa huoneessaan aina kauemmin, kuin oli välttämätöntä, niin että nuori virkamies tapasi hänet usein siellä virasta tultuaan. Silloin hän muuten koetti tyttöä vältellä; pikku Ursule oli älykäs, olisi ollut katalaa viekotella häntä! Ja olihan hän sitä paitsi itse rakastunut… "Hölmö, hölmö! ajatteli hän nyt. Kun tuon olen käsistäni laskenut…" Sitte, Riom'issa asuessaan, toisessa virkapaikassaan, oli hän huomannut, että hänen ystävänsä, veronkantaja Baudoyer'n vaimo iski häneen suopeita silmiä; — ja he olivat vaihtaneet toistensa kanssa käden puristuksia. Hän oli solakka, hiljainen nainen, jolla oli tuliset silmät… Silloinkin oli hän hillinnyt itseään ja välttänyt kahdenkeskisiä yhtymyksiä… "Hölmö, hölmö!… Eihän tuokaan muuta tahtonut, kuin sitä! Varmaankin oli hänellä ollut jo kymmenkunta rakastajaa! Ja se toinenkin, tuo pikku Ursule pyhimys… Muka viaton, kahdenkymmenen vanhana, maalaistallukka! Kyllä voin sanoa, että olen nuoruuteni hutiloinnut! Ja miksi, Herran tähden, miksi? Minkä periaatteen kunniaksi? Kelle olen hyvää tehnyt tahi kenen hyväksi ollut pahaa tekemättä? Louise Baudoyer, Ursule ovat kyllä saaneet toisia, vähemmin turhantarkkoja. Ja minä olen vain vanhentunut kuin houkkio, tahtomatta tuntea elämän ja onnen itse pääperustetta. Sillä Gitrac on oikeassa: paitsi rakkautta on kaikki muu joutavaa ajan viettoa. Ja nyt…" Hän nousi ylös ja meni huoneesensa. Se oli kolkko, jylhä huone; huonekalut — sedän perintöä — tuskin erottautuivat tummansinisiä tapetteja vastaan. Bourdois asettui kaappipeilin eteen ja tarkasteli läheltä itseään. Hän ei ollut hyvännäköinen sillä kertaa. Väsymys, joka johtui huonosta ruoansulatuksesta, kuvastui silmiä ympäröivissä kehissä, veltosti riippuvissa turpeissa poskissa ja tukkeutuneen nenän honotuksessa. Tyytymättömänä tästä tarkastuksesta, kohtasi hänen katseensa uunin reunuksella kehyksissä seisovan kuvan hänestä itsestään, joka oli neljätoista vuotta sitte Riomissa juuri hänen ystävänsä Boudoyer'n tekemä. Siinä oli Bourdois vähän yli kolmenkymmenen vanhana, silloin jo lihavana, mutta uljaana, verevänä, iloista ja lupaavaa nuoruutta uhkuvana. Bourdois soimasi omaa itseään. "Tomppeli, kun et ole kyennyt käyttämään omaa naamaasi hyväksesi!"… Hän palasi peilin eteen, avasi kauhtanansa, mutta sulki sen sitte taas, hermostuen nähdessään porvarillisen möhömahansa alushousuissa ja yöpaidassa…
Mutta hänen valtasi innostuksen puuska:
"Joutavia! Vähät siitä! Eihän Gitrac'kaan kauniimpi ole? Kalju kuin lanttu, laiska kuin luuska, kuihtunut, kulunut… Ja kuitenkin Zon on häneen ihastunut… Muutoin, tokko Zon vähäistäkään ajatteli sitä, että ikäni ja ulkomuotoni voisivat olla Nukkia miellyttämättä? Päinvastoin. Hän sanoi: 'Te olette juuri semmoinen, jommoista se pikkunen kaipaa…' Ja siinä hän, hiis vie, on oikeassa! Mikään ikäloppu minä en ole! Neljäkymmentä seitsemän vuotta on nykyaikaan miehelle vielä nuoruuden ikä: näytelmissä vain kuvataankin viidenkymmenen vuotisia viettelijöitä! Ja sitä paitsi minä olen eheä mies, minä, enkä mikään tyhjä, rikkinäinen rämppä, kuin Gitrac… Minä pidän kyllä puoliani vaikka koko maailman Nukkia vastaan…"
Hän heitti aamukauhtanansa, voimisteli lihaksiaan ja harjasi sormillaan vielä tuuheita hiuksiaan. "Hyvä on", komensi hän. Ja hän soitti Philomènea alkaakseen pukeutumistaan. Hän tunsi voivansa paremmin kuin herätessään. Tee oli kieltämättä huuhtonut pois shamppanjan. Hän pukeutui tavallista huolellisemmin, sillä vaikka hän olikin tavoiltaan siisti ja puhdas, ei hän enää pitkiin aikoihin välittänyt siitä, miellyttikö hän taikka ei. Kun hän edellisenä päivänä, Gitracia katsellessaan, koetti ottaa selkoa siitä, mikä hänen menestyksensä aiheutti, huomasi hän, että kauppamatkustajan hiukset olivat vasta leikatut, viikset hyvin tasoitetut ja kärjistä ylöspäin kierretyt, kädet huolellisesti hoidetut. "En minä voi näyttäytyä tytölle, hiukset ja sormet tämän näköisinä", sanoi hän itsekseen. Hän pukeutui kuin tavallisesti ja meni ajattamaan partansa ja hiuksiaan leikkauttamaan parturinsa luo… — "Hiukset lyhyenlaisiksi… Sitte pitää tasoittaa viikset ja kähertää ne ylöspäin, eikö niin Benamin? Viikseni ovat todellakin kuin minkäkin santarmin." Näitten menojen päätyttyä, näki hän hyvällä mielin kuvastimessa Bourdois'n nuortuneen pään. Vaalea, valmiiksi tehty rintasolmu, joka oli ikkunalla näytteillä, veti hänen huomionsa puoleensa: hän osti sen. Ostipa hän vielä parin vaaleita hansikkaita, samallaiset, kuin Gitrac'illa oli ollut edellisenä iltana. Sitte, kääntyen parturin puoleen, kysyi hän: — "Tunnetteko, Benjamin, jonkun hyvän kynsien puhdistajan näillä seuduin?"
Koettamatta salata hämmästystään, meni Benjamin kysymään asiasta isännältään; jonkun aikaa hiljaa puheltuaan, katosi tämä takapuotiin ja palasi parin minuutin kuluttua takaisin, tuoden vieraalleen pienen painetun kortin, joka tuoksui ihomaalille ja vanhalle öljylle, ja jossa oli luettavana: "Rouva Lamirault, hieroja, manikyyri ja pedikyyri, Dalou-katu 28." Bourdois palkitsi parturipojan tästä kaksinkertaisella juomarahalla ja lähti oitis Dalou-kadulle.
Hän tapasi Rouva Lamirault'n vaatimattomasta puodista, joka oli puoleksi hajuvesi- puoleksi rohdos-liike, ja herätti huomiota taivaan sinisen seinämaalauksensa takia. Rouva Lamirault oli tumman ruskeaan puettu, lihavanläntä nainen, jonka kasvot olivat keltaiset, kuin keltataudin jälkeen, hiukset harmahtavat, kädet ihmeteltävät, valkoiset kuin norsunluu, ja todellinen suositus hänen taiteelleen; sanalla sanoen kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hänkin näytti hämmästyneeltä, kun Bourdois pyysi hoitoa käsilleen, vaan sanoi kuitenkin: "Heti paikalla, herra, tahdotteko olla hyvä ja istua…" Ja käytyään kojeitaan hakemassa alkoi hän leikellä entisen tarkastajan kynsiä. Hän puhui vähän ja ainoastaan lausuakseen kohteliaisuuksia. "Nämäpä säännölliset kädet… hyvin säännölliset sormet… Teette hyvin, herra, että niitä hoidatte, kun on tämmöiset ulottimet…" Bourdois katseli uteliaasti hänen työtään. Ei hän ollut aavistanut, että tarvittiin semmoinen joukko teräskaluja, voiteita ja harjoja kahden käden kuntoon saamiseksi. Varsinkin ihmetteli hän Rouva Lamirault'n kätevyyttä, kun tämä poisti lihakasvannaiset, jotka kynsien ympärystää rumensivat. Vihdoin, kolme neljännestuntia kestäneen ahertelun jälkeen, ilmoitti kynsien puhdistaja, että työ oli lopussa ja lisäsi, ettei kestäisi niin kauvaa seuraavalla kerralla, vaan että oli välttämätöntä käydä hänen luonaan ainakin kerta viikossa. Hän tarjosi sitte kotelon, joka sisälsi kaikki kynsikojeet ja voiteet. Bourdois arvasi, että kotelo oli jo vuosikausia kaupassa ollut, sen sisustan punainen sametti kun oli virttynyt, jopa hieman koinkin syömä. Hän sen osti kuitenkin, maksaen kaiken kaikkiaan viisitoista francs'ia kuusikymmentä centimes'ia, ja lähti pois, kynnykselle saakka Rouva Lamirault'n kohteliaisuuksien saattamana. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämä nainen kuitenkaan tehnyt hänelle mitään sopimattomia esityksiä: hän oli, näet, elänyt siihen asti vakuutettuna, että kaikki kynsienpudistajat olivat joko porttoja tahi parittajia.