— Sen pitää olla semmoinen, kuin te, hokee Bourdois… veres kuin te, vaalea kuin te.
Thérèse miettii, kyynärpää nojautuneena Gitrac'in olkapäähän.
— Vaaleaverinen, semmoista ei ole tiedossani. Oli kyllä Marguerite Lusol, mutta hän on nyt laulajatar. — Vaan jos tahdotte pikku tummikon, oikean lempyeen… Tiedäthän, Louis, sen pikkusen, joka avasi sinulle oven toisella kertaa käydessäsi emäntäni luona… Pikkunen, sieväkasvuinen, siniset posliinisilmät ja tumma kiherä tukka?
— Kyllä, kyllä, muistan, sanoi Gitrac… Niin, hän on aika hullunkurinen näöltään. Mutta minkä ikäinen on hän, Herra Jumala? Viidentoista?
— Viidentoista! Hän on vanhempi kuin minä. Melkein kahdeksantoista vanha… Hän näyttää vain semmoiselta letukalta, sentautta, että hän on niin pikkarainen… Mutta menestys on sillä ääretön, kultani! Kadulla kaikki miehet juoksevat jälessä.
— Saakuri! sanoi Bourdois, samalla kertaa sekä innostuneena että levottomana.
— Älähän hätäile, vastasi Thérèse tuttavanomaisesti: Nukki on käytännöllinen. Hän ei antaudu ensimäiselle tulijalle. Mitä hän tahtoo, on juuri sinun kaltaistasi miestä.
— Nukki?
— Niin, häntä kutsutaan neulomossa nukiksi… sillä hän on tummaverisen nuken näköinen… En edes tiedä, mikä hänen oikea nimensä on.
… Aika kuluu: Champs-Elysées on nyt jo pelkkää pehmoista pimentoa vain, jossa vakoina kulkevat kadun valojuovat ja siellä täällä tuijottaa, kuin rei'ästä, laulukahvilain huikaiseva kirkkaus. Verkalleen kuljettavat ajoneuvot Boulogne metsään päin lemmen hiljaisia pyhiinvaeltajia. Kolmikko päättää iltansa Ambassadeurs-huvipaikassa, nauttien siellä vielä virvoketta. Kelvottomia lauluja siellä laulettaessa vaatii Bourdois, joka nyt on hyvin itsepäinen, tietoja Nukesta ja Thérèse antaa niitä kulmiaan rypistämättä.