Hän mietiskeli niinkuin mietiskelevät ihmiset, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään harjoittautua mietiskelemiseen: se on, hän antoi muistojen ja kuvien kulkea henkisen silmänsä edessä, pidellen niitä ajatusten katkelmina, hämärinä, toisilleen vastakkaisina himoina. Ollen elämässään aina siveä tahi pikemmin sopivaisuutta jumaloiden kunnioittava ja luonnostaan naisten suhteen ujo vanhapoika, antautui hän jonkinlaisen synkeän huvin valtaan muistelemistaan muistellen edellisen illan tapahtumia, se kun oli niin kovin toisenlainen, kuin kaikki muut siihen astiset hänen päivänsä lopettajaiset.
Tuo hienon maailman ravintola Champs-Elysées'lla… naisten puvut… valot puissa… Salaperäinen, valkoinen, kullattu huone, jonka avattu ikkuna oli vehreäin lehvien peitossa… kolmelle hengelle katettu ruokapöytä, kukat, shamppanja-pulio hopeakulhossa… Gitrac ja Bourdois hännystakeissa ja valkoiset huivit kaulassa… Zon koruompeluksisessa puvussa, suuri hattu päässä, hienoksi naiseksi muuttuneena, ilman vähintäkään jälkeä päivällä nähdystä juoksutytöstä… Esittely: "Herra Bourdois, entinen tirehtööri… Ystävättäreni, neiti Thérèse…" Ravintolanjohtajan tervehdys, ruoan tilaus, hieman vierasteleva yhdessä olo ensi neljännestunnin kuluessa… Sitte helmeilevä viini, joka irroitti kielet: ensin Gitracin, kielen, joka ei koskaan pysynyt kauan kiinni, sitte Zonin, joka heitti hiiteen hienon naisen naamarinsa ja muuttui jälleen neulomon tytöksi, jolla oli omat mielijohteensa ja puheenpartensa, höystettyinä paikoin pikku tunteellisuudella, paikoin rivoudella. Tyttö kertoo neulomon juttuja, emännän kohtauksista erään iäkkään herran kanssa, "joka palvelee hallituksessa", kaikellaisista juonista näitä onnettomia pikku tyttöletukoita vastaan, pikku lemmenpuuskista, joita hänellä itsellään on ollut erästä kuvanveistäjää ja sitte erästä upseeria kohtaan… "Mutta ei koskaan niinkuin sinua kohtaan, lisää hän kurottaen huulensa Gitrac'in viiksien kohdalle… Ja sen todistaa se, etteivät minulta ole mitään saaneet, muuta kuin hölynpölyä. Saat nähdä!…" Bourdois muistaa, että tuo "saat nähdä", jonka läpi kiilsi hellä ja julkea lupaus, ikäänkuin puukolla viilsi hänen sydäntänsä. Pitkään aikaan ei hän ollut voinut puhua, katsellessaan vuoroin Thérèse'en, vuoroin Gitrac'iin. Tuoko viehättävä kukkanen tarjoutui tuon elähtäneen hekumoitsijan poimittavaksi, vaatimatta mitään korvaukseksi ja tietäen, että seikkailu oli jo sinä samana päivänä lopussa… Oi, kuinka hän kadehti Gitrac'ia sillä hetkellä — miltei halveksikin!… Ja hän tunsi oikein vihan puuskan omaa arasteluaan kohtaan, omaa porvarillista rehellisyyttään kohtaan, kun oli saavuttanut neljänkymmenen seitsemän vuoden i'än tuntematta semmoista hurmaavaa katsetta, kuin se oli, jonka Zon silloin tällöin loi Gitrac'iin, semmoista nuorten käsivartten puristusta, omistusoikeutta vaaleisiin hiuksiin, joiden suloinen henki tuntui pöydän poikki voimakkaammin, väkevämmin, kuin kukkain tuoksu… Silloin (hän muisti sen) oli hän täyttänyt lasinsa, sitte tyhjentänyt sen hurjasti, ikäänkuin upottaakseen siihen hyveen ja siveyden viimeisen velttouden, joka vielä hänen sielussaan teki vastarintaa. Hieman humalassa ollen hän oli äitynyt puhumaan. Tuolle hetken yhdistämälle parille, kauppamatkustajalle ja ompelijattarelle, oli hän kertonut elämänsä vaiheet, valitellut yksinäisyyttään. Hän oli kertonut muinaiset kärsimyksensä Mans'issa, kun hänen täytyi jättää nuoruutensa ainoa lempi: sekin tyttö alle kahdenkymmenen vanha ja niin rehellinen, niin puhdas!… Että hän oli rakastunut toiseen, se ikäänkuin lamautti hänet koko i'äksi. Hän oli kadottanut luottamuksen itseensä, rakkauteen… Vielä muutama lasi shamppanjaa ja sillä välin kuin molemmat rakastuneet hänen läsnäollessaan alkavat käyttäytyä välinpitämättömästi, juoda samasta lasista, tuntee Bourdois hellyytensä haihtuvan ja löytää itsestään uuden sielun. Entinen suru on unhotettu, unhotetut entiset tunteelliset hairahdukset, ja arkuus äskeinen. Kuin Gitrac, tahtoi Bourdois'kin nauttia elämästä. Hän lausuu julki sen. Thérèse ja Gitrac, hekin hiukan humalassa, yllyttävät häntä. Vaahtoavia maljoja kilistellään: juodaan Bourdois'n rakkauden kääntymyksen malja. Tästä lähtien, niin vannoo Bourdois, on hän oleva samallainen elostelija kuin Gitrac'kin.
— Ja nuoruudesta nauttia, kuuletko sen, Gitrac poikaseni? Tuoreudesta, keväästä! Eläkööt ruusunnuput!
— Hyvä! huutaa Thérèse.
— Tiedäpäs, että sillä on kaksikymmentä tuhatta korkoja vuodessa, tuolla ukolla, sanoo Gitrac…
— Vai niin! No, jatkaa ompelijatar, ei siltä sitten ruusunnuppuja tule puuttumaan, siitä hinnasta kun niitä tätä nykyä saa!
Ja kaikki kolme räiskähtävät nauruun.
— Löytäkääpä minulle yksi, huutaa Bourdois, nousten ylös ja posket tulisina! Löytäkääpä minulle yksi: vannon, etten sitä kellekään toiselle lahjoita.
— Niin monta kuin vain tahdotte, pappa kulta…
— Se on oikein, Zon, toimita hänelle ystävätär; siinä teet hyvän työn.