Ja hän huoahti, ajatellessaan tätä matkojen ja rakkausjuttujen elämää, joka oli aivan toisenlainen, kuin hänen omansa.
Gitrac mainitsi kuljettajalle De la-Paix kadun varrella olevan muotiliikkeen tunnetun nimen ja astui vaunuunsa.
Lähtiessään huusi hän Bourdois'lle joka seisoi jalkakäytävällä:
— Hännystakissa ja valkoinen huivi kaulassa, luonnollisesti.
II.
Tämän muistettavan kohtauksen jälkeisenä päivänä ei Jules Bourdois'ta nähtykään kahden lyömällä tulevan, liivit puoleksi auki ja olkihattu takaraivolla, Usines-ravintolaan. Eikä häntä nähty Lavenne'nkaan luona. Jules Bourdois söi aamiaista kotonaan Montparnasse-kadun varrella. Tahi paremmin sanoen, herättyään vasta lähemmä puolikahtatoista, suu kuivana ja vatsa epäkunnossa, hän käski Philomènen valmistamaan hänelle heikkoa teetä ja puolikypsän munan. Philomène, viidenkymmenen kolmen vuoden vanha, laiha creuseläinen, joka vielä viisitoista vuotta Parisissa oltuaan, säilytti talonpoikaistapansa ja kampauksensa, sanoi ainoastaan:
— Ei se teille merkitse mitään, jos tulette myöhään kotia, senhän tiedätte. Ja toisinaan ei haittaakaan heittäytyä nuoreksi mieheksi.
Bourdois ei viitsinyt vastata hänelle, ja niin pian kuin Philomène oli asettanut pienelle pöydälle ruokasalin ikkunan eteen munan ja teekannun, pukeutui hän aamukauhtanaansa ja kävi aterioimaan.
— Saatte mennä, Philomène. Minä soitan, kun teitä tarvitsen.
Ikkuna oli rauhalliselle kadulle päin, jossa rakennukset olivat kehnon näköiset, puodit maalaispuotien tapaiset. Oli satanut yön kuluessa ja jälleen aamupäivälläkin; nyt oli sade tauonnut; taivas oli pilvessä, jalkakäytävät ja kadut kuivuivat verkalleen. Bourdois katseli kadulle, jossa liikkui synkännäköisiä olentoja, ajo- ja kuormarattaita; hän katseli ruokasalia, sen ruskeita seinäpaperia ja tammikalustoa; hän katseli itseään, tahi ainakin muotoaan, joka kuvastui vastapäätä häntä seinällä riippuvasta soikeasta peilistä. Vielä selvemmin, siinä yksin ollessaan, tunsi hän uudelleen saman tunteen, joka niin monta kertaa edellisenä iltana oli häneen koskenut, häneen tunkeutunut: "Onhan kaikki, mikä minua tavallisesti ympäröi, hirveätä, kauheata! Ja minähän elän nilviäisen elämää." Syötyään nopeasti munan, hän sytytti sikarin ja, heittäytyen punaisella sametilla verhottuun, vanhanaikuiseen, mukavaan, sedältään perimäänsä nojatuoliin, alkoi mietiskellä.