Bourdois punastui kuin nuori tyttö.
— Minähän häiritsen teitä.
— Et ollenkaan. Minulle se on hyvin hauskaa ja tytölle myös, siitä olen varma. Hän ja minä emme tunne toisiamme lainkaan ja ensimäinen yhdessäolo kahden kesken on aina hieman ikävä. Sinä olet iloinen ja hyvä seurakumppani. Tulet miellyttämään Zonia hyvin, siitä olen vakuutettu. Ja sitte… saat nähdä, harjotella, niinkuin sanotaan. Ole huoleti… me tulemme olemaan hyvin siivot, minä osaan kyllä käyttäytyä. Syödessä syödään. Mutta siinähän saat verekseltä tarkastaa nuorta parisilaista ompelijatarta… ja ehkä se antaa sinulle rohkeutta… etkä sitte enää pidä itseäsi vanhana ukkorähjänä. No niin, se on siis päätetty? Joutuun siis anna minulle myöntyvä vastaus, sillä minulla on vielä koko lailla juoksemista… ja nuo helkkarin hevoset eivät malta odottaa. Hän nousi ja tahtoi kutsua tarjoilijaa. Bourdois pidätti häntä kädestä.
— Älähän nyt. Täällä olet minun vieraani.
— Olkoon menneeksi! Siis kello kahdeksan Laurent'illa, eikö niin?
Kysyt herra Gitrac'in huonetta.
— Hyvä on, sanoi Bourdois, puristaen sydämmellisesti ystävänsä kättä. Voit luottaa minuun. Olen kovin hyvilläni, että sinut tapasin ja saan viettää tämän illan seurassasi.
Hän saattoi Gitrac'in konevaunuun, jota ihaellen tarkasti.
— Onko tämä vaunu sinun?
— Ei. Minä tämän vain aina vuokraan päivittäin Parisissa ollessani.
Täällä on esiintymistapa vakavuuden vuoksi erikoisen välttämätön.
Lontoossa päinvastoin siitä olisi haittaa. Maassa maan tavalla.
— Niin! murahti Bourdois, puristaen toverinsa kättä. Eipä sinua tarvitse sääliä.