Vähäinen väre karkoitti hetkeksi hymyn Nukin kasvoilta.
— Ei kuitenkaan niin paljon kuin luulet, sanoi hän. No niin… ylihuomenna voin olla vapaa… Koko päivän aina kello kuuteen tahi seitsemään asti.
— Siis, sanoi Bourdois äänellä, jota hänen ei onnistunut pitää lujana… me voisimme… me voisimme syödä aamiaista Champs-Elysées'lla.
Tytöt hymähtivät.
— Kuulkaa, sanoi Thérèse, minä selitän teille: tällä tytöllä on omat ajatuksensa. Champs-Elysées ei ole hänelle mistään arvosta. Se on liika hienoa, liika humuista. Hän tahtoisi, että veisitte hänet maalle.
— Vallan mielelläni. Minnekä päin? Saint-Cloud'hun?
— Villebonin Ermitage'een… Hän on siellä kerran syönyt päivällistä ja huvitellut. Hän tahtoisi vielä kerran käydä siellä.
Bourdois synkistyi hieman. Nukki, joka katseli häntä koko ajan, teki hänet iloiseksi jälleen sanomalla:
— Se oli neljä vuotta sitte… Söin siellä eräissä häissä. Minä olin morsiusneitsyenä. Oli oikein hauskaa. — Ja kyllä se on totta; tahtoisin mennä sinne.
— No hyvä, olkoon menneeksi Villebon sitte, vastasi Bourdois. Missä tavataan, neiti?