— Annatte meille aamiaisen salissa. Ja kamarin jätätte myöskin käytettäväkseni.
— Niin… sanoi isäntä. Siltä varalta, että "rouva" tahtoisi hetkisen levätä.
"Niin juuri" ajatteli Bourdois… "Huomenna voi olla helle ja Nukki voi olla väsynyt… Sanon hänelle niin, kun tulee puhe kamarista…"
Ruoan tilaus vaati sitte ajatuksen vaivoja. Tietysti shamppanjaboolia koko ajan. Tuoretta meriäyriäistä, pieniä turnedoo-biffejä tryffelisienien kanssa… paistettuja perunoita, paistettua nuorta kananpoikaa vihannesten kanssa, jäätelöä ja mansikoita… Semmoinen oli tulos isännän ja vieraan yhteistyöstä.
— Ja jos huomenna sattuisi olemaan näin kostea ilma, niin antakaa vain pikkusen lämmittää huonetta kuivemmaksi.
— Herra saa olla ihan huoleti. Ilmapuntari nousee. Huomenna on ihana ilma.
Ennustus toteutuikin. Muutama tunti auringon paistetta seuraavana aamuna riitti palauttamaan puille niiden kesäisen asun. Edellisen päivän sadekuuroista ja sitä edellisen ukkosesta oli jäljellä vain suloinen, raitis ilma, kun isäntä, muutamia minutteja ennen kahtatoista päivällä, tuli katsastamaan aamiaisen järjestelyä, sijoitti kukkia pöydälle ja sulki puoliväliin suuren ikkunan sälekaihtimet.
Bourdois ja Nukki tulivat muuten Ermitage'een vasta yhden tienoilla. He olivat tavanneet toisensa Montparnassen asemalla kello kymmenen ja kolmenkymmenen junaan: mies, ruskeat vaatteet päällä ja panamahattu päässä, tyttö, yltä yleensä tumman siniseksi puettuna. Nukki näytti niin nuorelta, että Bourdois, itseään rohkaistakseen, sanoi: "Minullahan voi hyvin olla tytär, jonka kanssa olen huvittelemassa." Rautatiematkaa kesti vain vähän aikaa. Bellevuessä kysyi Nukki matkatoveriltaan:
— Onko teidän yhdentekevä mennä jalkasin Ermitage'een? Sinne ei ole lainkaan pitkä matka ja nyt on hyvä ilma!
Luonnollisesti Bourdois suostui. Montparnassen asemalta lähdettyään he eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa keskenään; mutta ei vanha poika eikä nuori tyttökään tuntenut mitään tukalaa heidän yhdessäolossaan. Niinkuin heidän ensi tapaamallaankin Nukki vain hymyili suloisena ja hilpeänä. Bourdois taas eli hänelle vain uutta tunne-elämää, jommoista hän ei ollut koskaan kokenut, joka ei ollut hetkeksikään muuttunut toisellaiseksi ja joka oli siihen määrin hyvää, täysinäistä ja suloista, ettei hän muistanut koskaan, koskaan ennen tunteneensa, ei edes nuoruutensa päivinä, moista olemassaolon hetkeä, joka niin olisi ansainnut onnen nimeä, kuin tämä.