Se olikin kieltämättä tosi: Nukin täysin luonteva käytös, hänen iloisuutensa, tapansa kohdella seurakumppaniaan, kaikki todisti, että Bourdois, turpeista leukapielistään ja harmaista hiuksistaan huolimatta, ei herättänyt tytössä vähääkään vastenmielisyyttä. Korkeintaan huomasi hän silloin tällöin, että hän kävi vakavaksi, hyvin vakavaksi: haaveksi, oli kuin poikessa seurasta. Niinä hetkinä ainakin hän oli kahdeksantoista vuotensa näköinen. Mutta sitä ei kestänyt kauvan; hänen seurakumppaninsa ensi sanasta, ensi kutsusta puhkesi hänen suloinen hymynsä, lapsellisen iloinen muotonsa ilmi jälleen.
Niin pian kuin meriäyriäinen oli tuotu pöytään, kävivät he aterioitsemaan ja söivät hyvällä ruokahalulla. Siinä äyriäisen kuorta murtaessaan (se tuotiin kuorineen!) kertoi Nukki ensimäisestä käynnistään Villebonissa, noista häistä, jotka suorastaan olivat jättäneet hänen muistiinsa lähtemättömän kuvan.
— Se oli eräs serkkuni, joka vietti häitä… serkku isän puolelta… Hän silloin vielä eli, isäni; palveli vakuutusalalla. Se tyttö meni naimisiin erään herra Nadalin kanssa: ettekö tunne herra Nadalia? Hän palvelee Orléans'in rautatiellä, semmoinen lihava, parrakas. Meistä morsiusneitsyeistä hän oli hirveän ruma. Mutta Marie'ta, hänen morsiantaan, hän miellytti… Mitäs muuta tarvitsikaan, vai? Minulle oli sulhaspojaksi annettu herra Nadalin veli, joka kävi insinöörikoulua. Se taas, se oli miellyttävä, solakka; sillä oli ihan pienet viikset eikä ollut laisinkaan veljensä näköinen… Jumala! Kuinka meidän kahden oli hauska… Hän oli niin vallaton. En koskaan olisi uskonut, että melkein kahdenkymmenen vuoden vanha poika voi olla niin vallaton… vallattomampi kuin minä, joka olin viidentoista vanha… (Vieläkö shamppanjaa? Ihanhan te juotatte humalaan minut!… En minä ole tottunut…) Mentiin kiikkumaan juuri missä nyt on tämä talo. Leikittiin piilosilla metsässä: Maurice (hänen nimensä oli Maurice) kiipesi puuhun ottamaan olkihattuansa, jonka minä sinne viskasin… Hulluja oltiin, ihan… Voi, kuin täällä alkaa tulla vari…
Keskipäivän kuumuus alkoi viedä voiton metsän viileydeltä. Bourdois ja Nukki olivat käyneet pöytään nälkäisinä, kuin kaupunkilaiset aamukävelyllään maalla ainakin; Bourdois tunsi olevansa tulipunainen ja hikipisarat helmeilivät nuoren tyttösen otsalla ja kaulalla… Bourdois pyysi tarjurin tuomaan Nukille viuhkan.
Hän huiskutteli sitä, hienon maailman naisen tavoin.
— Kuinka sievä olettekaan! täytyi entisen tarkastajan saada sanotuksi.
— Ihanko, miellytän teitä?
Hän taukosi penkomasta multasieniään ja katseli Bourdois'ta suoraan silmiin, korostaen hymyään.
— Josko minua miellytätte?! huudahti hän tulisesti. Olette ihastuttava. Miksikä sitä minulta kysytte?
— Sillä on hetkiä, jolloin epäilen sitä… Eihän sitä voi olla kaikille mieleen?