"Nähtävästi, ajatteli Bourdois, käyttäydyn hänen mielestään liian kylmästi häntä kohtaan. Ja toden perään, minähän istun kuin isä hänen rinnallaan… Gitrac olisi minun sijassani jo mennyt pitemmälle…"
Hän teki päätöksen.
Kun tarjuri on ottanut pois katteet ja menee paistia hakemaan, silloin suutelen Nukkia.
Tämä päätös pahastutti häntä vähän: hänestä näytti, että hän turmeli ennen aikojaan jotakin kaunista, haaskasi varman onnen.
"Vaikka… mutta pitää, pitää…"
Heti kun he olivat jääneet yksin, siirsi hän tuolinsa likemmäksi Nukin tuolia ja tarttui häntä molemmista käsistä. Tämä salli tehdä sen… näytti odottavan sitä vakavana. Bourdois kosketti suullaan pikku kätösiä; neulanjälkineen sormissa olivat ne, niinkuin Faustissa Margaretan kädet, hiukan vailla hoitoa. "Minä vien hänet Rouva Lamirault'in luo", ajatteli hän niitä suudellessaan. Häntä vaivasi ylenmääräinen arkuus, todellinen ahdistus; tunne, jota hän otaksui olevan Nukissa, levisi, niin sanoakseni, häneen itseensä; hän tunsi mielessään ukkorähjälle itsensä antautuvan nuoren ja kauniin tytön häpeää. Kuitenkin rohkeni hän painaa viiksensä aina vain taipuvaisen, aina vakavan pikku tytön poskia ja ruskeita hiuskiharoita vastaan. Hän teki sen kuin hartauden toimituksen, eikä se tuottanut hänelle mitään huvia, ei enemmän kuin se vakava suudelma, jonka Nukki painoi hänen poskelleen, kun hän poistui istuutuakseen tuolilleen. Kaikki tämä oli tapahtunut äänettömästi. Tarjuri, joka tuli huoneeseen, tuoden kananpojanpaistia, näkyi palauttavan heille puhekyvyn ja iloisuuden… Haihduttaakseen alakuloisuuden, kirpeyden tunteen, joka alkoi häntä vallata, kaatoi Bourdois itselleen pelkkää shamppanjaa; siihen asti oli hän sitä juonut vedellä sekoitettuna.
"No, mikäs minun mielessäni nyt liikkuu? ajatteli hän. Mikä minua kiusaa? Minä rakastan tuota pikkusta; minua huvittaa suudella häntä eikä se näy häntäkään ikävystyttävän. Vaan… me tunnemme toisiamme liian vähän ja on hankalata toimia liian sukkelaan…" Se, mikä hänelle olisi ollut mieluisinta sillä hetkellä, olisi ollut ottaa tyttö polvilleen, keinutella häntä kuin nukkia, lasta, milteipä pyytää häneltä anteeksi kuiskaamalla korvaan: "Minä olen ryppyinen, vatsakas ukkorähjä, mutta rakastan teitä kovin. Koettakaa rakastaa minua; tulen olemaan niin onnellinen ja olen rakastava teitä paljon!…" Sitä hän olisi tahtonut. Mutta sen sijaan näytti, kuin olisi pitänyt antaa tapahtumille vauhtia, rientää suoraa päätä maaliin… Semmoinen oli Gitrac'in ja Thérèsen mielipide ja tuntuipa hänestä kuin se olisi ollut Nukinkin mielipide. Nukki nähtävästi ihmetteli hänen malttiaan. "Hän välittää minusta viis, hänkin." Niin monasti oli hän lukenut naisten silmistä halveksivaa, miltei vihamielistä ivaa voittamattoman arkuutensa tähden.
"Kas niin, kas niin! sanoi hän tyhjentäessään shamppanjalasiaan… Pois naivisuus! Tämä lapsi on ihan samallainen kuin Thérèse ja muut sen semmoiset… turmeltuneempi, pahempi kuin koulupoika. Olisinpa liian tyhmä…"
Rohkaistakseen mielensä alkoi hän puhella siitä, mitä siinä neulomossa tehtiin, jossa Nukki työskenteli.
— Eikös heillä kaikilla ole joku miestuttava, vai?