— Kyllä, varmaan! sanoi Nukki ajattelematta. Ensiksikin, ymmärrättehän, ne, joilla ei ole kotia… Ei ne tule toimeen sillä, minkä ansaitsevat. Vaikkapa söisivätkin aamiaista seitsemälläkymmenellä viidellä ja päivällistä kahdeksallakymmenellä centimes'illà, niin ei siinä paljoa jää vaatteisiin, lämpöön, pesuun, valoon, asuntoon… Ja sitte olla aina yksin kamarissaan, ikävää se on kovin… Tekee sitä mieli tehdä tuli pesään… Eikäpä tuosta muuten ole pahaa kellekään, eikö niin? Se siinä vain on, että toiset pysyvät lujina, toiset ei.
"Siinä hänen katkismuksensa", ajatteli Bourdois, sillä välin kuin tarjuri tarjosi jäätelöä ja leivoksia. Hän tunsi mielensä kovin masentuneeksi.
— Entä Thérèse? kysyi hän.
— Thérèse, hän pysyy. Puheessa hän ei pelkää ketään. Neulomossa hän kertoo juttuja, jotka saavat meitä pakahtumaan naurusta… pahempia, kuin mitkä: en tiedä mistä hän niitä ottaa. Mutta tähän saakka ei hän ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Hän asuu, näet, äitinsä luona: he elävät omilla ansioillaan. Vaan nyt hän on pikiintynyt teidän ystäväänne sentähden, että hän on niin hieno.
— Mitä mieltä te olette ystävästäni, Nukki? kysyi Bourdois, mustasukkaisuuden kiihdyttämänä.
Nukki nyrpisti suutaan:
— Ei hän ole minun mieleisiäni. Mutta hän on hyvin puettu. Ja neulomossa hän kyllä miellyttää.
— No, olisitteko mieluummin tullut tänne hänen, kuin minun kanssani?
Tämä rohkea kysymys hämmästytti häntä itseään. Nukkia se ei näkynyt loukkaavan. Hän mietti kotvasen vakavana ja sanoi sitte:
— En luule. Hän ei ole minun mieleisiäni, sanoin sen jo. Hän on liian… kuinka sanoisin? Hän näyttää siltä, kuin välittäisi vähät mistään.