Ja se, mitä hän sanoi, näytti hänestä typerältä.
Hän nousi ja meni likemmäksi Nukkia. Mutta tyttö oli käynyt hermostuneeksi, ja peräytyi. Hänen siniset silmänsä kostuivat hänen puhuessaan:
— Siinä tapauksessa… etten teitä miellyttänyt, olisi teidän pitänyt sanoa se toissa päivänä, kun tavattiin ensi kerran Barouillère-kadulla. Olitte päinvastoin semmoisessa höyryssä, että oikein naurettiin perästäpäin, Thérèse ja minä! Vaan minua se huvitti ja minä ajattelin heti: "No hyvä, koska häntä näin paljon miellytän, niin sopii se sitte minunkin puolestani!…" Osuitte oikeaan aikaan… tahdoin saada jonkun… te ette voi sitä ymmärtää, mutta niin se on… minä tahdoin, minä tahdoin… Niin piti. Eikö sitte yhtä hyvin jonkun, jota miellyttäisin, ja joka olisi kunnollinen, vakava, niinkuin te? Vaan nyt, tänään näyttää kuin olisitte muuttanut mielenne… Pelkäätte kajota minuun. Kohtelette minua, kuin mitäkin tyttöletukkaa.
Hän nyyhkytti kuivasti, hermostuneesti. Mutta sitte hän taas heti alkoi puhua, miltei vihaisesti.
— Vaan minä en ole mikään letukka. Jos olisin tahtonut, niin olisi minulla ystäviä enemmän kuin kellään. Thérèse teille kyllä on puhunut, etten voi mennä ulos, ellei heti joku ole jäljessäni. Mikä sitte teitä ei minussa miellytä? Pelkäättekö? Olenhan jo yli seitsemäntoista vanha!… Vai joko sitte olette saanut kylliksenne minusta?
— Nukki! koetti Bourdois keskeyttää, seisoen siinä typerryksissään hänen puheestaan.
— Enkä ole mikään letukka, jatkoi Nukki, ihan punasena vihasta. Minulla on lyhyet hiukset ja nukin muoto; mutta ei kukaan neulomon tytöistä ole niin kehittynyt, kuin minä… Tuossa, katsokaa sitte!…
Hän riuhtaisi pois neulan kauluksestaan ja aukaisi yhdellä tempauksella puseronsa vyötäisiä ja olkalapoja myöten. Täyteläinen, pullea, kuin kyyhkysen kaula paljastui, näyttäen kureliivisuojuksen karikkojen kohdalle asti hartiat ja komean, punertavan, mehevän rinnan. Veri tulvahti vanhanpojan päähän. Mutta olikohan hänellä aikaa nähdä mitään? Hän oli tuossa tuokiossa jo nuoren tytön jalkojen juuressa ja aivan kuin itsestään sulki hän molemmin käsin liivin jonkunlaisen kiihtyneen häveliäisyyden valtaamana. Painaen suuren harmaan päänsä jälleen verhottujen hartiain väliseen kuoppaan, sopersi hän:
— Ei!… minä pyydän sinua… En tahdo! Sinä et saa!…
Nukki oli niin ihmeissään, niin hämmästynyt, ettei voinut vastata mitään. Painaen häntä rintaansa vastaan, peittäen suudelmilla hänen ruskeita kiharoitaan korvien kohdalta, jatkoi Bourdois: