— Pikkunen! Rakkaani… älä ole niinkuin nuo tytöt, kuin Thérèse, kuin kaikki muut… Vakuutan sinulle… ei se sinulle sovi. Olen varma, että sinä olet suuremman arvoinen. Tämmöinen vanha kuin minä… ja sinä niin nuori, niin kaunis!… Näet sen, se inhottaisi minua ikipäiviksi. Mutta sentään, minä sinua rakastan… enkä minä tahdo turmella sinua… Älä suutu! Minä en osaa selittää sinulle… Mutta näethän, että sinua rakastan… että rakastan sinua enemmän kuin jos kohtelisin sinua niinkuin katutyttöä… tahi kuin tuota Thérèse'a, tuota hupsua. Siitä saakka, kuin kauniit silmäsi katsoivat minuun, olen sinua rakastanut. Ja nyt minä tunnen, etten voi enää elää ilman sinua. Ole siinä noinikään, rintaani vastassa. Kas niin!… Olet kiltti. Et sysää pois ystävätäsi… Näin olen onnellinen… niin onnellinen…
Hän ei osannut paremmin ilmaista onneaan sanoin. Mutta olla siinä painautuneena Nukkia vastaan, hengittää hänen ruumiinsa lämpöä, kuulla hänen pikku sydämensä nopeat lyönnit ja tuntea oman sydämensä vapautuneeksi siitä sekavasta tuskasta, joka oli häntä rasittanut, se tuotti hänelle ehdottoman puhtaan mielihyvän toivomuksineen, ettei se koskaan loppuisi ja että hän aina, aina, viimeiseen hengenvetoonsa saakka, saisi levätä siinä Nukin levotonta povea vastaan, kuulematta mitään, näkemättä mitään. Eikä tyttö yrittänytkään ajaa häntä siitä pois. Hän tunsi vain otsalleen, ohimoilleen kuumain kyyneleiden valuvan.
— Voi, älä itke! Pikku! Pikku! Hän nousi ylös ja näki tytön kyyneltulvan vallassa. Hän oli nyt lapsen näköinen enemmän kuin milloinkaan: aivan kuin lapsilla, näytti kuin kyyneleet hänellä olisivat vuotaneet ei ainoastaan silmäluomista, vaan suusta, nenästä, poskilta, ja kun koko hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa olisivat vedeksi liuonneet. Hän ei enää pidättänytkään itkuaan, vaan alkoi ääneen nyyhkyttää, välittämättä siitä, että nyrpisti kauniita piirteitään; ja koko hänen kauneutensa, naisellisuutensa katosi tuohon tulvaan.
— Pikku! Pikku! hoki Bourdois epätoivossaan.
Hän, tuo vanha poika, seisoi siinä neuvottomana lapsen hädän johdosta. Hän tahtoi ottaa hänet syliinsä, kun itkevän lapsen. Mutta silloin tyttö väisti pahoilla mielin.
— Te sanoitte.. Te sanoitte, nyyhkytti hän… että minä olen katu… katutyttö…
— Sitä en ole koskaan sanonut! En koskaan… Tiedän hyvin, että olette mitä rehellisin… puhtain pikku tyttö…
— Sanoittepa kyllä, jatkoi Nukki itsepäisesti ja kyyneleissään hajamielisenä tuon päähänpistonsa johdosta… No!… Jos teillä on sisar… tahi tytär… niin, enpä tiedä… toivoisinpa hänen olevan yhtä puhtaan kuin minä olen… Ei kukaan ole koskaan minuun kajonnut, ei kukaan, kuuletteko sen, herra? Ei edes suudellut… On vainkin… se nuori mies… täällä… jonka kanssa olin häissä… ja joka nyt on insinööri… Mutta paitsi häntä olette te ainoa, jonka olen sallinut lähennellä minua. Ja minä tahdon, että teidän pitää uskoa, mitä minä sanon, lisäsi hän, polkien jalkaansa, — sillä se on totta!
— Mutta uskonhan minä! Olen varma siitä!
— Kuulkaa nyt! alkoi jälleen Nukki, joka ei enää itkenyt, mutta jonka kyyneleiden marmoroimat kasvot ja epäjärjestyksessä olevat hiukset antoivat hänelle edelleen lapsellisen epätoivon liikuttavan kuvan muodon. Kuulkaa! Minä näen kyllä, mikä teille on antanut huonon luulon minusta, mikä teidät on saattanut uskomaan, että olisin katutyttö. (Bourdois yritti turhaan vieläkin panna siihen vastalauseensa.) Se on se, että teitä tuntematta tulin Zonin parissa Cherche-Midi-kadulle, että paikalla suostuin tapaamaan teitä, että nyt olen täällä teidän kanssanne. Kyllä minä sen hyvin näin! Teidän mielestänne minä toimin liian nopeasti; te ajattelitte: "Tämä on vieläkin turmeltuneempi kuin Zon…" Vaan nyt minä selitän teille. Se on kyllä totta: heti kun teidät näin, oli päätökseni tehty. Ja te voitte tehdä minulle mitä tahansa, sillä… te näytätte niin hyväluontoiselta ja vakavalta ettekä ole ollenkaan semmoinen kuin Gitrac, joka yhtämittaa vain vaihtaa ystävättäriä ja tekee pilkkaa kaikesta. Ja sitte… ei koskaan yksikään mies ole ollut niin keikallaan minua nähdessään kuin te, ja ainahan se on vähän imartelevaa, vai?… Ja vihdoin, (johan sen olen teille sanonut), tulitte ihan parhaaksi: olin päättänyt tehdä, kuin kaikki muut, sillä niin täytyi. Niin juuri, herra, täytyi taikka ei olisi ollut muuta jäljellä kuin heittäytyä virtaan tahi raitiovaunun pyörien alle… Ihan totta, ajattelin sitä jo. Vaan sitte, kävi näinikään! Pelotti… Zonhan on teille puhunut, että asun äitini luona ja että… (hän hiukan kalpeni ja puhui varovammin), — että äidilläni… on muuan… herra… ministeristön virkamies. Hänellä se oli jo isäni eläessä… Isäni, niin, hän rakasti minua kovin. Äiti tuotti hänelle paljon suruja…