Kyyneleet kostuttivat jälleen hänen silmänsä. Hän kuivasi niitä nenäliinallaan ja jatkoi:
— Se herra, joka meillä käy, on teidän ikäisenne, mutta hän ei ole näin arkaluontoinen, kuin te… Oi, ei!… Hän on kauhea. Vainoo minua. Sattuu, etten pääse hänestä muuten kuin apua huutamalla… Minä oikein inhoan häntä. Koskaan ei hän minulta mitään saa. Vaan äitini on huomannut, että hän on iskenyt silmänsä minuun. Ja äiti on käynyt mustasukkaiseksi. Ihan joutavasta lyö hän minua… haukkuu sanoilla… joita en uskalla mainitakaan teille… joka päivä uhkaa hän viskata minut pellolle… Viime viikolla… täytyi minun mennä yöksi erään tuttavan rouvan luo; äiti, näet, ei avannut ovea minulle, kun tulin kotiin neulomosta, siellä kun oli pitänyt valvoa. Niin ymmärrättehän sen, etten voi hänen luonaan asua. Eikä minua juosta kotiin hakemaan, ei… Se herra, kentiesi, mutta mitään valtaa hänellä ei ole; äiti taas tulee olemaan hyvin tyytyväinen. Ja kun en voi elää yksin työlläni, niin, mikäs siinä oli… täytyi kai löytää joku, joka… minut ottaisi. Mutta antaa jonkun tuntemattoman puhutella itseäni, seurata häntä, niinkuin monet minun tovereistani tekevät, se on minusta mahdotonta, sitä en voi. Silloinpa sattui, että Zon kertoi minulle illanvietostaan Gitrac'in kanssa, puhui teistä ja sanoi maininneensa teille minusta. Ajattelin: "No, se on sallittu! Olkoon menneeksi!" Ja minä läksin kanssanne… Olette vain saanut kylliksenne, se on selvä. Vaan nyt minä aion lähteä pois, heti.
Hän nousi ja meni, aivan päästä pyörällä olevan Bourdois'n seuraamana, kamariin, otti hattunsa ja pani sen päähänsä. Bourdois rukoili:
— No mutta Nukki!… Älkää olko paha… älkää jättäkö minua!… Mitäs teille olen tehnyt? Jos olen loukannut, niin sitä en ole tahtonut, ja minä pyydän anteeksi… Jääkää!… Se, mitä juuri nyt minulle olette kertonut, se on kauheata. No, minä olen ystävänne nyt, teitä rakastava ystävänne, joka on tekevä kaikki pitääkseen teidät.
Hän seisoi epäröiden, iso neula puoleksi upotettuna hattuun ja hiuksiin. Kääntymättä sanoi hän Bourdois'lle, jonka hyväluontoiset, hätääntyneet kasvot hän näki peilissä:
— Onko se totta, että teette kaikki pitääksenne minut?
Niin syvän mielenliikutuksen painamalla äänellä, että se häntä itseäänkin hämmästytti, vastasi Bourdois:
— Kaikki… Nyt en voisi elääkään enää, jos teidät kadottaisin.
Nukki veti neulan verkalleen takaisin, pani sen uunin reunalle ja otti hattunsa pois. Kun hän kääntyi Bourdois'ta kohti, nousi hymy taas hänen kasvoilleen.
— Olettepa te omituinen! sopersi hän.