Bourdois veti häntä varovasti puoleensa, peläten hänen luiskahtavan käsistään. Mutta Nukki ei vastustanut. Seisoen Bourdois'n rinnalla, ulottui hän häntä tuskin olkapäihin asti. Ja Bourdois'n täytyi hieman kumartua koskettaakseen huulillaan hänen puoleksi epäkuntoon joutunutta hiuslaitettaan.
Nukki loi häneen siniset, jälleen kirkastuneet silmänsä, oikaisi jäseniään ja haukotti kissan haukotuksen.
— Olen niin väsynyt! sanoi hän. En tiedä shamppanjastako… vai savukkeista… vai siitä, että olen itkenyt. Vaan olen väsynyt, kovin väsynyt.
— No, mitäs muuta… teidän pitää levätä, käydä pitkäksenne, sanoi
Bourdois.
— Vuoteelle? Saanko?
— Tietysti!… Kah!
Bourdois otti itse pois peitteen suojuksen ja asetti pielukset paikoilleen.
— Kas noin.
— Mutta, sopersi Nukki, ikäänkuin arastellen, jos käyn pitkäkseni, niin nukun.
— No, nukkukaa sitte, Nukki.