— Entäs te?
— Minä… katselen teidän nukkuvan. Älkää minusta välittäkö.
Bourdois huomasi hänen tahtovan sanoa jotakin ja arvasi, mitä se oli…
Tyttö ei uskaltanut pyytää häneltä, että hän antaisi hänen maata.
— Otankohan minä pois kenkäni, vai?
Bourdois auttoi häntä; hiukan kömpelösti, hän päästi auki keltaiset nauhat, tytön nauraessa sille ja hänen polvillaan olemiselle. Kun sitte naurettavan pikkuruiset, mustiin sukkiin verhotut jalat tulivat esille, ei Bourdois voinut vastustaa haluaan ottaa ne yhdessä molempiin käsiinsä ja suudella niitä. Tyttö kiemurteli kutituksesta ..
— Älkää! Älkää! Minä pyydän… Se tekee… se tekee kipeätä.
Silloin Bourdois nousi ylös, otti hänet syliinsä ja piteli hetkisen, niinkuin imettäjä lasta. Hän katseli noita nyt iloisia silmiä. Ja kiintymistään kiintyi hänen sydämensä niihin, tuon lapsimaisen naisen olentoon.
— Rakkaani! rakkaani! hoki hän.
Ja hän laski hänet hellävaroin vuoteelle, asetteli vielä päänalusia ja käänsi peitteen reunan nilkoille, ettei niitä kylmettäisi. Tyttö antoi hänen laitella. Auringon säde, joka pilkisti viereisestä huoneesta, lankesi vinoon päänaluselle ja tanssitti tomuhiutaleita vuoteen laidalla. Bourdois meni sulkemaan salin sälevarjostimia. Kun hän palasi, nukkui Nukki jo kuin väsähtynyt lapsi.
Bourdois kävi istumaan paikalleen, hänen päänalusensa viereen, siihen, missä tyttö kenkiään riisuakseen oli istunut, ja katseli häntä tyytyväisenä, että hän nukkui ja ettei hänen itsensä tarvinnut vähään aikaan puhella, väitellä hänen kanssaan tahi tyynnyttää häntä. Tyttö vaipui uneen tuota pikaa sikeästi kuin pienet lapset, kun heitä pannaan maata. Ja nukkuessaan oli Nukki yhtä kiehtova kuin valveellakin. Hän lepäsi siinä pää pieluksella niin, että leuka oli hiukan koholla, kyyhkyskaula näkyvissä; ja tuo kaula oli kalpea, kalpea myöskin leuan alus; ja tuo kalpeus, hieman hikisen kostea, suli huomaamattomin astein siihen heleään ruusunpunaan, joka peitti hänen poskensa ja muut kasvojen osat kokonaan. Bourdois, joka ei suinkaan ollut luonnostaan runollinen, ei voinut olla ajattelematta: "Ei ole muuta kuin kukat, joiden värivivahdukset niin voivat sijoittua rinnan törmäämättä yhteen… ehkäpä hedelmät, nuoret persikat…"