Vaikka Nukki olikin pannut kiinni liivinsä ensimäisen napin vain, verhosi sininen kangas somasti hänen rintansa. Sininen nahkavyö kiristi hänen vyötäisiänsä, toinen lanne kohosi korkealle ja jalat, hameen helmat katosivat ylöskäännetyn jalkapeitteen alle. Siinä tilassa näytti Nukki pitemmältä, jopa täysikasvuiselta naiselta. Molemmat kädet lepäsivät yhdessä vuoteen laidalla. Hän nukkui, huulet suljettuina, huomaamatta hengittäen, kasvot vakavina.
"Kas niin, ajatteli Bourdois… Nyt se on tehty. Minä pidän hänet. Sallia hänen palata kotiinsa tuon miehen pariin, olisi rikos. Mikä roisto se onkaan! Ja semmoiset hirviöt vielä saavat elää… ja olla valtion viroissa… Tyttö parka! Antautua tuommoiselle irstailijalle tahi… heittäytyä virtaan, raitiotievaunun pyörien alle…"
Nukki, synkän aallon nielaisemana jonkun sillan kaaren kupeella, tahi pitkällään kiskojen päällä raitiotievaunun tulla kolistaessa, semmoinen kauhistuttava kuva kiiti vanhanpojan, mielenliikutuksen ja ehkäpä shamppanjankin kiihdyttämissä aivoissa.
"En koskaan, en koskaan salli semmoisen onnettomuuden tapahtua. Minä pidän hänet. Vien hänet tänä iltana asuntooni…"
Ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa loi jo edeltäkäsin kuvan paluumatkasta Parisiin, hänen kotiinsa. Ovenvartia… Philomène .. Huone ja sen hänen sedältään peritty kalusto… Ainoa vuode…
Ei, se oli suorastaan mahdotonta, että hän, Bourdois, kunnioitettu ja hyvämaineinen, toisi semmoisen nuoren tytön asuntoonsa.
Hän tunsi äkkiä kauhua sellaisesta suuresta muutoksesta elämässään. Ei omia tapoja enää. Ei täsmällisyyttä. Eikä ainoastaan hänen liikkeittensä ja toimiensa tavallinen järjestys, joka siihen saakka oli tuottanut hänelle eräänlaista tyyneyttä ja pitkällistä onnea, vaan jopa hänen omantuntonsa rauhakin näytti ainiaaksi hämmentyneeltä.
"Tässä täytyy olla luja. Minun voi käydä ohrasesti. Hyvä, ettei poliisi vielä sekaannu asiaan: tyttöhän on alaikäinen!"
Kuinkas sitte?… Viedä hänet Parisiin, antaa hänelle rahaa, laskea hänet tiehensä ja unhottaa hänet.
Mutta kun Bourdois ajatteli, ettei koskaan enää näkisi Nukkia, niin oikein kouristi hänen sydäntään. Hän kumartui ja painoi suudelman tytön toiselle hervottomana lepäävälle kädelle. Käsi tuskin hievahtikaan.