"No mitäs sitte? ajatteli Bourdois. Teen niinkuin monet muut. Sijoitan tytön johonkin lähistöllä olevaan huoneeseen jonkun palvelijan hoitoon. Käyn sitte häntä tervehtimässä milloin haluttaa. Elän lemmensuhteissa niinkuin monet muut minun ikäiseni miehet. Pidän omat tapani edelleen. Muuten on parempi, että hän vastakin tekee työtä… jotakin helppoa, joka ei väsytä… työtä kotonaan…"
Hän mieltyi joksikin aikaa siihen ajatukseen. Hänen oli ihmeellisen hyvä olla kuvitellessaan itselleen tuon asunnon, päivälliset, kävelyt ja matkat Nukin seurassa. Tuo lemmenliitto hänen kotinsa ulkopuolella, se kun jätti sisäiset olot rauhaan, entisilleen, viehätti häntä. Mutta näin kuvitellessaan tunsi hän, että valhetteli itselleen, että laiminlöi erään tärkeän kohdan, pääkohdan, joka vielä oli ratkaisematta ja josta kaikki muu riippui. Yht'äkkiä tuo pulmallinen kysymys tunkeutui hänen ajatukseensa ja karkoitti kaiken muun:
"Siis teen hänet jalkavaimokseni?…" Ja hän ei tietänyt, mitä itselleen vastata. Hänen yhtä neuvottomana ollessa kuin tuon liivikohtauksen edellä, kasvoi hänessä nyt epäily, ettei hän ollut selvillä Nukin aikeista. Olihan hän hänelle sanonut (niin varomattomasti!), että oli hänelle liian vanha ja että semmoinen liitto olisi vastenmielinen. Olihan hän ainiaaksi sysännyt luotaan sen niin mieleisen, niin rohkean suoran myöntymyksen, jonka Nukki hänelle antoi. Hän muisteli häntä hattuaan peilin edessä laittelemassa, sitte häntä vastaan painautuneena, kun hän hänen hiuksiaan suuteli, sitte silloin, kun hän piteli häntä sylissään ennenkun pani vuoteelle… ja hänessä heräsi mieletön, mutta perin voimakas tunne, että Nukki silloin ei ollut aivan sama kuin ennen itkuun puhkeamistaan, samalla kertaa luottavampi ja häveliäämpi, vähemmin jalkavaimo, enemmän ystävätär, ehkempä enemmän siskon lapsi vanhan sedän rinnalla. Hän soimasi itseään:
"Minkätähden puhuinkaan hänelle semmoisia tuhmuuksia! Sen tähden vain, että hän aukaisi puseronsa! Vaan siksihän hän oli tullutkin!… Nyt tässä on koko puuha ennenkun saa hänet entiselleen taas!"
Kun Nukki siinä makasi eikä nähnyt häntä, tunsi hän olevansa rohkeampi, päättäväisempi.
"En minä häntä vahingoita millään lailla, päinvastoin… Gitrac oli oikeassa! Vallata semmoisia olentoja, kuin Zon ja Nukki, on itse teossa sama kuin auttaa heitä, suojella heitä vielä pahemmilta pettymyksiltä. Totta puhuen ei siinä ota päälleen mitään edesvastuuta. —"
Näin puhui hän itselleen, tukehduttaakseen sen sisäisen äänen, joka lähti hänen sydämensä pohjasta ja joka sanoi: "Hän on rehellinen tyttö ja sinä aiot vietellä häntä…"
— Vaan ell'en minä, niin joku muu huomenna!
Hän sanoi sen ääneen, puoleksi kuuluvasti, mutta erityisellä ponnella: nukkuvan lapsen luomet räpähtivät aukeamatta.
Silloin Bourdois, omantuntonsa itsepäisistä vastustelemisista kiihtyneenä ja saadakseen sen vaikenemaan, kävi katselemaan nukkuvaa niin, kuin ei hän häntä vielä koskaan ollut katsellut: laskemalla himonsa valloilleen, jopa kannustaenkin sitä. Hän nousi ja kumartui tytön ylitse. Oi, sitä elävän, hengittävän, liikkuvan kukan lemua! Sitä hiusten, kasvojen ja hiukan hikisen kaulan tuoksua! Nuo huulet… ne eivät olleet koskaan auenneet oikeille suudelmille… Kyllä kuitenkin… Sulhaspoika… Maurice, se koululainen, joka nyt oli insinööri. Häntä hän oli rakastanut… Hänen tähtensä hän oli tänään tahtonut tulla Villeboniin. Bourdois vihasi tuota ilkiötä, joka tyttöön oli jättänyt näin lähtemättömän muiston… "Tietysti hän on hänet sen jälkeen tavannut." Niitten salaisten lakien mukaan, jotka himojamme, tunteitamme hallitsevat, kiihoitti tämä tuntemattomaan mieheen kohdistuva viha vastavaikutuksena hänen tahtoansa sillä hetkellä. Hän tunsi itsessään vastustamattoman, raa'an voiman voittaa ne esteet, jotka jokaisen naisen, jopa lujaluontoisimmankin, vaisto eteen asettaa. Hän hyykistyi tuon nukkuvan pikkaraisen yli, onnellisena, että tunsi yht'äkkiä pois la'aistuiksi, kuin tuulen puuskan puhaltaman oljen, koko entisen pikkumaisen rehellisyytensä, kaiken omantuntonsa turhan varovaisuuden, kaiken tunnollisuutensa, kaiken ujon hyvyytensä, kaiken synnynnäisen kunnioituksensa naista kohtaan: kaikki oli himojen rajun pyörremyrskyn hävittämä, turmelema.