Hän kumartui uskaltamatta vielä koskettaa Nukkia, joka unissaan tunsi hänen lähestyvän. Nukki kääntyi päänalusella ja kävi selälleen, hakien vapaampaa paikkaa, ilmaa. Bourdois perääntyi hieman ja katseli omituisen hekkuman tunteella nuoren ruumiin aivan kuin painajaisen synnyttämää liikuntoa… Käsivarret, olkapäät hytkähtelivät ja yhtäkkiä koko ruumis säpsähti ikäänkuin jotakin kosketusta väistääkseen… Tuosta nykäyksestä laukesi kauluksen nappi, pusero avautui jälleen ja unissaan levitti Nukki sitä vieläkin enemmän, ikäänkuin häntä olisi ahdistanut, ikäänkuin hän väkisin olisi tahtonut hengittää… Sitte hän tyyntyi ja jäi rauhallisena makaamaan selälleen, pusero auki.
Sillä kertaa katseli Bourdois häntä viivytellen, omituisen suloisen tuskan valtaamana, kuin rikoksellinen, joka nauttii rikoksestaan… Siinä oli hänen edessään avorinta tuskin enemmän kuin tanssiaisissa, vähemmin kuin teatterissa, mutta siinä oli nuoren avokaulaisen tytön likeisyys… hänen paitansa vaatimaton karikko… kureliivin suojus punaisine nauhasolmuineen .. alaston olkapää ruskeine hartiakuoppineen ja kiinteä, pullea, kehittyneen naisen rinnan alku. — Nukki! lausui vanhapoika. Ja yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä Nukin avatut silmät… Hän katseli, vielä aivan unen horroksissa ja nähtävästi käsittämättä, mitä näki, missä oli. Sitte asiat jo selvenivät hänelle, hän tunsi Bourdois'n, huomasi oman itsensä… Välittömän ujouden liikkeellä, jota seurasi poskille nouseva heleä puna, veti hän puseronsa kiinni ja piteli sitä molemmilla käsillään.
Bourdois tunsi, että jotakin oli nyt lopussa, että salliman tuomio oli allekirjoitettava, että elämän portti, joka hetken oli ollut ra'ollaan, telkeytyi hänen edessään. Pitkän aikaa seisoi hän äänettömänä tytön edessä, joka ei itsekään enää näkynyt uskaltavan puhua. Vihdoin sanoi Nukki:
— Olenko nukkunut?
— Kyllä, sanoi Bourdois.
— Kauankin?
— Hyvinkin kolme neljännestuntia.
— Oi, minua hävettää…
— Eihän… toki… se oli oikein hyvä. Onko teidän parempi olla nyt?
— Olen vielä hiukan unissani…