Hän nousi istualleen ja käänsi sitte jalkansa vuoteen laidalle, johon istuutui.
Bourdois oli tyytyväinen nähdessään tytön nauravan. "Ei hän näy olevan vihainen minulle… Ja… että olisin käyttänyt hyväkseni sitä tilaisuutta, kun hän nukkui minun turvissani… se olisi ollut liian kunnotonta. Onni oli, että hän heräsi ajoissa! Hän ei olisi sitä minulle koskaan antanut anteeksi…"
— Mennäänkö vähän kävelemään? esitti Nukki, soljahtaen vuoteesta maahan ja istuutuen sitte tuolille pannakseen kengät jalkaansa.
— Tietysti!
Hän tahtoi vielä auttaa, mutta Nukki esteli kohteliaasti.
— Älkää! Eihän minulla ole kotonanikaan kamarineitsyttä, tiedättehän sen.
Bourdois ei tahtonut olla itsepäinen. "Vast'ikään, ajatteli hän, salli hän sen minulle… Jotakin on nyt muuttunut".
Hän oli hieman pahalla tuulella siihen asti kuin — laskun maksettua — molemmat jälleen katosivat metsään Bellevue'ta kohti. Kello oli lähemmä puoli viisi. Aurinko paistoi, mutta metsän siimeksessä oli hyvä olla, siellä kun hellittämättä on niin viileä, että puitten rungotkin aina ovat vihreän homeen peittämät. Kun polku kaiteni, tarttui Nukki ystävänsä käsivarteen. Nähdessään tytön niin lähellä itseään, niin tuttavanomaisena, tunsi Bourdois sydämensä paisuvan ilosta. Nukki näkyi vihdoin viimein leppyneen ja rupatteli, niinkuin Thérèse oli kertonut, lakkaamatta. Bourdois kuunteli häntä ja ajatteli ihastuneena: "Ei hänen ole vähintäkään ikävä minun seurassani." Kun hän kotvasen oli vaiti, kysyi Bourdois:
— Tuota koululaista… sitä nuorta miestä, joka oli häissä kanssanne… ettekö ole häntä sitte sen koommin koskaan nähnyt?
— Kyllä, sanoi Nukki ja punastui. — Miksi sitä minulta kysytte?