— Kuullakseni vain. Ei siinä mielestäni muuten mitään pahaa ole.
— Niin, jatkoi Nukki… minä tiedän hyvin, että se on teille samantekevä… ja teille voin sen kyllä kertoa. Me olemme tavanneet toisemme täsmälleen kuusi kertaa häitten jälkeen, kunnes hän tuli insinööriksi… Chaumontiin… tuohon kovin ikävään paikkaan. Hän on silloin tällöin minulle kirjoittanut… ja minä olen vastannut. Pian hän minut kuitenkin unhottaa. Sehän on luonnollista.
"Tyttö on nähtävästi ollut hänen jalkavaimonsa", ajatteli Bourdois.
Mutta aivan kuin Nukki olisi arvannut hänen ajatuksensa, lisäsi hän heti:
— Jos vain olisin tahtonut, olisi hän kyllä vienyt minut mukaansa sinne. Vaan minä en tahtonut.
— Miks'ette? kysyi Bourdois, tuntien pienen pistoksen sydämessään.
Hypistellen lehteä, jonka oli matalasta puunoksasta reväissyt, ja katse haaveksivana vastasi Nukki.
— Sillä… Eihän sitä tiedä! Olin hänet tuntiessani lian nuori… liian naivi… Tytöt ovat tyhmiä, lisäsi hän, nauraa tirskahtaen. Palattuani noista häistä, joissa oltiin yhdessä, Maurice ja minä, ajattelin minä maata pannessani: "En koskaan mene naimisiin kenenkään toisen kanssa…" Minusta tuntui ihan luonnolliselta, että hän minut kerran naisi. Ajatelkaahan, minä olin viidentoista vuoden vanha!… No, uskoisitteko, että, kun viisitoista vuotiaana semmoisen tuhmuuden sanoin, niin aina kuitenkin olen pidättäytynyt antautumasta hänelle? Siihen en koskaan voinut suostua. Heti kun hän vain yritti olla tuhma, kävin minä häijyksi häntä kohtaan.
Bourdois kuunteli alakuloisena. Nukki lopetti viisastellen:
— Nähkääs, herra, ne naiset… ne ovat niin käsittämättömiä, etteivät ne käsitä itsekään itseään.