Bourdois kysyi mieltään rohkaisten:
— Miksikäs hän sitte ei teitä nainut?
— Voi, voi! sanoi Nukki… tämmöisen ompelutytön, kuin minä… jolla ei ole penniäkään… ja hän, joka on herra… ja joskus ehkä voi saada vuodessa kuusi tuhatta francs'ia… Ei… ei siitä tule mitään. Hän tahtoo itselleen tytön, jolla on rahaa.
Tie, jota he kulkivat, vei Bellevue'hen. Bourdois esitti, että menisivät Meudoniin ja sieltä junalla Invalides-kaupunginosaan. Kun he saapuivat Meudonin törmänteelle, oli kello kuuden tienoilla iltasella. Vähäinen joukko yksinkertaisia, sen seudun tavallisia kävelijöitä sekä muutamia ulkomaalaisia matkailijoita katseli siinä maisemaa, johon sisältyi näköala Parisia, aivankuin tauluna, likeisten puitten kehystämänä. Pitkän aikaa Bourdois ja Nukkikin seisoivat mietteissään tuon avaran näköpiirin edessä. Alakuloisuus ilman mitään kovin kirpeätä tunnetta, nöyrä alakuloisuus laskeutui Bourdois'n mieleen. Hän kiinnitti katseensa toveriinsa: hän värisi rakkaudesta noihin ruskeihin kiharoihin, tuohon lapsimaiseen naishaahmoon, noihin suloisiin kasvoihin, jotka hymyilivät häntä kohti. Jättää kaikki… ei… se oli suorastaan mahdotonta. Hän rakasti tuota tyttöä, jopa sillä omituisella surun tunteella, jonka tämä hänessä nyt herätti, jopa sillä hukkaan eletyn elämän, myöhästymisen tunteella, jonka hän hänessä synnytti tahtomattaan, tietämättään, ja joka häntä raateli, mutta samalla jalostutti, hienostutti hänen omissa silmissään.
Nukki nousi ylös:
— Nyt, sanoi hän, täytyy mennä.
— Mennä — minne?
— Kotiin, tietysti… äitini luo.
— Kuinka?! sanoi Bourdois… Vieläkö senkin jälkeen, mitä minulle kerroitte?…
Tyttö pudisti päätään. — P—h!… tuleehan sitä kertoneeksi… välistä, kun tuntuu kovin vaikealta. Vaan onhan sitä kestänyt tähän saakka ja kestänee vieläkin kappaleen aikaa.