Kävelijät katosivat vähitellen suurelta penkereeltä. Kivipenkki jäi tyhjänä seisomaan vihannan jyrkänteen partaalle. Ihan päässä vain haaveksi vielä muudan laiha, surullisen näköinen nainen, kyynärpäähänsä nojaten.
Bourdois rohkaisi mielensä:
— Kuulkaahan, Nukki, sanoi hän. Mehän jo tunnemme toisemme. Onko teissä luottamusta minuun?
— Luottamusta? kysäsi tyttö, niinkuin hän ei olisi ymmärtänyt.
— Tahdon sanoa, että te tiedätte, että minuun voi luottaa?
— Tietysti!
— No! Miks'ette tahdo, että minä pidän teidät luonani?
Nukki muuttui hyvin vakavaksi.
— Tekö pitäisitte minut?… Teillä kun on semmoinen ajatus, että… aina… oltaisiin vain ystäviä?
Hän punastui hiukan näitä sanoja lausuessaan. Bourdois yritti sanoa: "Mutta eihän minulla semmoista ajatusta ole… Ehkä, päinvastoin, joskus…" Tyttö loi häneen niin luottavaisen katseen, ettei hän rohjennut sitä sanoa. Ja niinkuin kaikki ujot, puhui hän, mitä suuhun sattui, lateli sanoja, jotka lähtivät kuin sirpaleina sydämestä.