"Näin onkin parasta… Olin yksin ja vanhuus lähestyi. — Niin nuoren jalkavaimon ottaminen minun i'älläni olisi ollut typerää, inhottavaa. Sen sijaan ottotytön tapainen… se käy päinsä? Hänhän on niin hellätunteinen. Hän tulee minua kyllä rakastamaan…"
Yht'äkkiä juolahti hänelle mieleen:
"Entä Gitrac?…"
Mitä Gitrac oli sanova, kun tämän saa kuulla?… Tuleekohan hän tekemään aika lailla pilkkaa entisestä toveristaan? Ei… Ei koskaan Bourdois enää sietäisi nähdä häntä, kuulla hänen kysymyksiänsä.
"En tahdo tavata häntä enää, siinä kaikki… Enkä minä tarvitse Gitrac'ia ensinkään. Ja Nukki muuttakoon toiseen neulomoon… Tahi olkoon kokonaan enää menemättä mihinkään neulomoon…"
Vaan minkälainen on hänen elämänsä oleva?
"Mitäpäs muuta: annan hänen saada oppia jotakin. Hänhän on älykäs; muutamassa tunnissa jo hän pystyy kilpailemaan minkä pikku keltanokan kanssa tahansa, joka koulua käy… Tietysti! Minä en häntä jätä neulomoon, noihin riettaisiin roskapaikkoihin… Rakas pikku raukka! Ihme ja kumma, että hän tähän asti on rehellisenä pysynyt. En anna hänen enää jäädä semmoisen vaaran alaiseksi…"
Tämmöisen isällisen tunteen valtaamana suuteli hän Nukin kiharoita ja painoi häntä kovemmin rintaansa, ikäänkuin suojellakseen häntä.
Hänen toipunut sydämensä lämpeni nyt halusta saada tehdä hyvää tuolle pikku tytölle, hyvää epäitsekkäällä tavalla, pelkästä huvista, tietäen hänen olevan onnellisen.
"Hän joutuu sitte joskus naimisiin… Hänhän on rehellinen luonteeltaan. Minä toimitan hänet miehelään… kiusaksi tuolle Chaumont'in insinöörihölmölle, joka pitää hänet liika vaatimattomana ja liika köyhänä naidakseen hänet…"