Ja oikaisten vartalonsa lisäsi hän:
— Tämä kuitenkin väsyttää enemmän, kuin neulomossa päiväkausi…
Hän istuutui Bourdois'in viereen ja tarttui hänen käteensä. Tämä ymmärsi, että Nukki tahtoi suudella häntä, vaan ei uskaltanut. Bourdois käänsi hänelle silloin poskensa ja Nukki painoi siihen pitkän kiitollisen lapsensuudelman. Sitte kallisti hän päänsä ystävänsä olkapäätä vastaan:
— Minun on vielä uni, sanoi hän.
Hänen hattunsa kovat sulat ja muut terävät esineet pistelivät
Bourdois'n korvia ja silmiä. Tyttö huomasi sen ja nauroi herttaisesti:
— Sepäs on kiltti! sanoi hän… Ei hiisku mitään!
Hän otti sukkelaan pois hattunsa ja pani sen penkille; taas oli hän avopäin. Jotta tytön olisi mukavampi olla, kiersi Bourdois kätensä hänen vyötäistensä ympäri. Hän oikein ihmetteli, että tunsi nyt olevansa tyyni, ainoastaan hellyyden heikentämä vain.
— Onko teidän näin hyvä olla, Nukki? kuiskasi hän.
Mutta Nukki ei vastannut mitään; hän nukkui jo, tuossa tuokiossa vaipuneena sikeään ja levolliseen lapsen uneen.
Juna kiiti, milt'ei huohottamatta ja usein pysähtyen, Parisia kohti viheriäin, metsäisen näköpiirin reunustamain tasankojen poikki. Mailleen menevän päivän rusko taisteli virran nostamaa usmaa ja etukaupungin tehdaslaitosten savua vastaan. Bourdois, joka pelkäsi hievahtaakin, ettei herättäisi Nukkia, tunsi rintaansa vasten tämän toisen ihmiselämän suloisen sykinnän, ja tytön käherretyt hiukset koskettelivat hänen leukaansa ja leukapieliänsä. Oikean kätensä sormien alla tunsi hän pyöreätä vartaloa puristavan nahkavyön. Outo onnen tunne tunki hänen läpitsensä ja siihen liittyi tyydytys, ettei hän ollut joutunut riettaan kiusauksen uhriksi, sekä vahvistava lohdutus, ettei ollut elämäänsä sotkenut, yrittänyt vaarallista seikkailua.