"Kuin hepo vikkelä tuo, joka voittanut on monikertaan kilvass' Olympian, nyt lepäjää ikäloppuna vihdoin."
Hän vertaa omaa vanhuuttaan uljaan ja voittoisan ratsun vanhuuteen. Hänetpä saatatte oivallisesti muistaa. Sillä yhdeksäntoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen nämä nykyiset konsulit Titus Flamininus ja Manius Acilius ryhtyivät toimeensa. Hän kuoli Caepion ollessa ensi kerran ja Philippuksen toistamiseen konsulina, kun minä itse 65-vuotiaana tervekeuhkoisena vahvalla äänellä puolustin Voconiuksen lakiehdotusta. Seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, niin vanhaksi näet eli Ennius, hän kesti kahta rasitusta, joita pidetään suurimpina, nimittäin köyhyyttä ja vanhuutta, siten, että näytti miltei iloitsevan niistä.
Miettiessäni asiaa huomaan todellakin olevan neljä syytä siihen, miksi vanhuutta pidetään kurjana:
ensiksi, koska se estää toiminnasta;
toiseksi, koska se tekee ruumiin heikommaksi;
kolmanneksi, koska se yleensä riistää meiltä kaikki aistilliset nautinnot;
neljänneksi, koska se ei ole kaukana kuolemasta.
Katsokaamme, jos suvaitsette, kuinka pätevä ja kuinka oikeutettu jokainen näistä on.
6. "Vanhuus estää toiminnasta." Mistä toiminnasta? Siitä kaiketi vain, mikä aikaansaadaan nuoruuden voimilla. Eikö siis vanhuudelle ole tarjona minkäänlaisia töitä, joita silti voitaisiin suorittaa sielunvoimilla, vaikka ruumis onkin heikko? Eikö sitten Qvintus Maximus toimittanut mitään, eikö sitten isäsi Lucius Paulus, kelpo poikani appi? Eivätkö nuo muut vanhukset, Fabriciukset, Curiukset, Coruncaniukset, tehneet mitään suojellessaan valtiota neuvokkuudellaan ja vaikutuksellaan? Appius Claudiuksen vanhuuden lisäksi tuli vielä hänen sokeutensa; kuitenkin hän, kun senaatin mielipide kallistui rauhan ja liiton tekoon Pyrrhoksen kanssa, lausui empimättä sen, minkä Ennius on kertonut säkeissään:
"Miksikä mielenne, jotk' ain' ennen suorana seisoi, poikenneet ovat harhaan puuttuen mieltä ja määrää?"