Eisenachissa, jonne hän sitten lähti, hän tunsi itsensä paljoa vähemmän kotiutuneeksi, sillä saksalainen henki oli hänen omasta saksalaisesta syntyperästään huolimatta hänelle vieraampi kuin mikään muu. Monet puheista olivat hänestä "pitkiä ja liian tieteellisiä", ja hän mietti alakuloisena, mitä hän oikeastaan toimitti täällä. Pian hän kuitenkin sai monia arvokkaita tuttavuuksia, ja ensimmäinen viihtymättömyyden tunne väistyi jonkun verran. Häntä pyydettiin esiintymään ja kertomaan Venäjällä suoritetusta työstä, ja hän sai tilaisuutta puhujien hankkimiseen Venäjälle. Eisenachista hän matkusti Blankenburgiin, missä oli läsnä eräässä allianssikokouksessa, ja sitten Davosiin hakemaan lepoa sekä, kuten tavallisesti, parannusta itsepäiseen malariaansa. Hän asui siellä huvilassa, jonka asukkaat olivat enimmäkseen englantilaisia, ja suorastaan nautti englanninkielen puhumisesta ja kuulemisesta, englantilaisten olemuksesta ja seurustelusta. Erityisesti hän iloitsi olostaan Hudson Taylorin seurassa, joka oli hänelle tuttu ja rakas jo entuudesta, ja jonka "yksinkertainen, suloinen ja lapsellinen" rukous varsinkin oli hänen mieleensä. Myös Mr. Sloanin hän tapasi täällä, ja he lähtivät yhdessä Zürichiin, missä ilmastonmuutos heti tuntui, ja paroni Nicolayn terveys huononi. Mutta niinkuin ennen hän sai nytkin voimaa asettua ruumiillisen heikkoutensa yläpuolelle. Työ odotti häntä — jo Davosissa hän oli soimannut toimettomuuttaan, "tuntenut hengellisten aseittensa tylsyvän" ja alkanut, vaikka itse oli potilas, käydä sairaitten luona evankelisoimistarkoituksessa. Nyt hänet valtasi jonkinlainen pelko palata Pietariin, tuohon malariapesään — mutta jos hän jäisi pois sieltä, kuka sitten astuisi Venäjän kristillisen ylioppilasliikkeen palvelukseen? Hän ymmärsi, ettei hän voinut luopua paikalta, johon Mestari oli ainakin toistaiseksi asettanut hänet.
Kotiin palattuaan hän alkoi uusin innoin työskennellä lähinnä samaan tapaan kuin edellisenä vuonna. Joka perjantai kutsuttiin ylioppilaat raamatunkeskusteluun, ja kiihoittaakseen heitä itsetoimintaan ja herättääkseen heissä ajatuksia paroni Nicolay antoi heidän joskus itse valita käsiteltävän aiheen. Hän kehoitti heitä myös pitämään "aamuvartiota", jolla hän, Mottin sanantapaa käyttäen, tarkoitti, että he aloittaisivat päivänsä hiljentymällä Jumalan eteen itsekseen lukemaan raamattua ja rukoilemaan. — Kun ulkomaalaisia puhujia kävi Pietarissa, lähetettiin painetut kutsukortit suurille ylioppilasjoukoille — yhä vieläkin ainoastaan protestanteille — mutta saatiin olla iloisia, jos viisikymmentäkin kuulijaa tuli kokouksiin. Kerran, kun Saksasta saapunut jumaluusopintohtori Hartwig puhui, tuli koolle kolmekymmentä viisi neljästäsadasta viidestäkymmenestä kutsutusta. — Viiden uuden ylioppilaan ilmestyminen raamattuhetkiin oli onnekas, mainitsemista ansaitseva tapahtuma — otettakoon huomioon Pietarin korkeakoulujen lukuisuus ja ylioppilasparven suuruus. Eräänä iltana tuli vain yksi ylioppilas. Paroni Nicolay kirjoittaa siitä, että ensin tuntui kaamealta, mutta että "kokous" ei sitten kuitenkaan osoittautunut aivan turhaksi. Että hän olisi muitta mutkitta lähettänyt yksinäisen nuorukaisen kotiin, se nähtävästi ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. —
Julkisesti ilmoitettuja ja suurelle ylioppilasyleisölle aiottuja esitelmiä ei vielä voitu järjestää, kun sekä poliisi että luterilaiset kirkonviranomaiset osoittivat kaikkea muuta kuin auliutta. Näitten ensi aikojen kestämiseen tarvittiin tosiaan paljon uskoa. Täytyi aina keksiä uusia keinoja, eikä vain "pään", vaan myös rakkauden sisäisnäkemyksen ja Jumalan yhteydessä pysymisen avulla. Hän kirjoitti tuntevansa, että kaikki vaikeudet pohjimmalta johtuivat "näkymättömän vihollisvallan vastustuksesta". Julistuksessaan hän piti kiinni siitä, että kaiken tuli olla "Jumalasta, Hänen kauttaan ja Häneen". Mutta hän oppi myös vähitellen yhä paremmin niin sanoaksemme työn tekniikan, saavutti m.m. jonkinlaisen tottumuksen "ylioppilastodisteihin" vastatessaan, joskin oppineet väittelyt olivat hänelle yhäti vastenmieliset, ja hän koetti aina säilyttää raamatunkeskustelujen "yksinkertaisuuden ja hartaan sävyn". Hän kesti — ja kävi ilmi, ettei hänen vaivannäkönsä ollut mennyt hukkaan.
V. 1902 tapahtui huomattava käänne parempaan päin; uusi vakava ja innostunut henki näytti vallanneen liikkeeseen osaaottaneet ylioppilaat, ja heidän keskuudessaan tapahtui todellisia kääntymyksiä. Paroni Nicolay kirjoitti näihin aikoihin toisen kerran eläissään tuntevansa, ikäänkuin suuri voitto olisi saavutettu näkymättömissä maailmoissa. Nyt tulivat mukaan ensimmäiset aitovenäläiset, kreikkalaiskatoliset ylioppilaat, niin että kevättalvella voitiin pitää joka toinen viikko venäjänkielinen kokous. "Se kasvaa", oli johtajan iloinen, luottava arvostelu työstään. Maaliskuussa oli raamattupiirien ensimmäinen yhteinen konferenssi, ja kun syksy tuli, kävi ilmi, että venäläiset ylioppilaat olivat niin suurena enimmistönä, että alettiin pitää yksinomaan venäjänkielisiä kokouksia — saksalaiset osanottajat kun myös osasivat tätä kieltä. Niinpä paroni Nicolay saattoi Sorössä pidetyssä maailmanliiton konferenssissa lausua Venäjän ylioppilasliikkeestä, että "suitseva kynttilänsydän ei ollut sammunut" sekä että "oli muodostunut ydinjoukko, jossa oli todellista elämää". Tästä ydinjoukosta nuoria miehiä, joissa eli elävä kristillinen usko, hän iloitsi enemmän kuin kaikesta muusta menestyksestä, sillä hän oli selvillä, että "raamattupiireistä ja muista ulkonaisista työmuodoista voi puuttua sisäinen elämä, ja silloin se on rakennuspuuhaa ilman perustuksia, toimintaa ilman kääntymyksiä".
Ne ylioppilaat, jotka nyt olivat liikkeen ydinjoukkona, hän oli voittanut alati valvomalla heidän sielunsa suitsevaa kynttilänsydäntä, ottamalla osaa heidän moraalisiin vaikeuksiinsa ja samalla asettamalla heille korkean päämäärän. "Kokouksemme pyrkivät johtamaan sieluja Kristuksen luo, kokonaiskääntymykseen", hän kirjoittaa kerrankin. Ja kääntymyksen hän luonnehtii näin: "Minä tarkoitan sillä todellista välien rikkomista kaikkeen tiettyyn syntiin nähden, koko persoonallisuuden antamista Kristukselle." Hän oli vakuutettu, että Jumala aina tekee työtään sisältä ulospäin ja että kristillinen ylioppilasliike turmeltuu ja sammuu, jollei se todella vie ihmisiä Kristuksen luo. Hänen päätehtäväkseen tulee nyt "sisemmän piirin" jäsenten tukeminen heidän kokiessaan kiusauksia ja epäilyjä, eikä tämä tehtävä suinkaan aina ollut helppo.
Muutenkin olivat muutoksista huolimatta työn vaikeudet monet ja tuottivat paroni Nicolaylle monesti huolta. Niinpä hän valittaa päiväkirjassaan ylioppilaitten kykenemättömyyttä itsetoimintaan sekä vaikeuksiaan, kun oli pakko yhdistää venäläiset ja saksalaiset ylioppilaat samoihin piireihin, vaikka he olivat sisäiseltä rakenteeltaan niin erilaiset. Monta kertaa hänet siksi valtaa vielä syvempi alakuloisuus, niinkuin esim. kun hän keväällä 1903 on pahasti sairaana ja saa kuulla lääkäriltään sairastavansa alulla olevaa verisuonten kalkkeutumista. Kuolema tuntuu läheiseltä, ja hän toteaa surullisena: "Jos minä nyt kuolen, on Jumala todellakin saanut sangen vähän minun kauttani aikaan". Omaistensa ja Venäjän ylioppilasliikkeen vuoksi hän tahtoisi mielellään elää vielä jonkun aikaa. Sillä vaikka hän aika ajoin yhä kyselee itseltään, lieneekö hän oikea mies tämän liikkeen johtajaksi, tuntee hän kuitenkin olevansa vastuussa sen kehityksestä. Toipilasaikanaan Davosissa on hän kirjallisessa työssä ylioppilaittensa hyväksi kääntäen venäjäksi tohtori Mottin kirjaa: "Individual work for individuals." ["Yksilöllistä työtä yksilöitten hyväksi.">[ Ja kun hän palaa Pietariin, odottavat häntä tärkeät tehtävät.
Paroni Nicolay huomaa ilokseen, että "asiat sujuvat" — hän voi nyt panna toimeen säännöllisesti kahdenlaisia kokouksia, toisia suurta yleisöä varten, toisia uskoville ylioppilaille. Edellisiin kokouksiin ei tule nyttemmin vain uskonnollismielisiä ylioppilaita, vaan myös vakavia epäilijöitä, joiden kanssa paroni Nicolay antautuu pitkiin puheisiin yksityisesti. Vanhan testamentin persoonallisuuksia käsittelevillä raamattutunneilla, joita pidetään pikkupiirille, alkavat ylioppilaat, jotka tähän asti ovat useimmiten pysytelleet passiivisina, lausua ilmi ajatuksiaan, kertoa omia hengellisiä kokemuksiaan. Iloksi on johtajalle kuulla tällaisia todistuksia: "En voi muuta kuin uskoa" nuorukaisen suusta, joka vähää ennen oli sanonut: "Minä en voi uskoa", sekä nähdä muuttunut ilme kasvoissa, joissa oli ennen ollut raskaan toivottomuuden leima. Muuan äskenkääntynyt tunnustaa olleensa itsemurhanpartaalla — pettyneen venäläisen ylioppilaan tavallinen pakotie. — "Minä elin ilman Jumalaa, ja elämä menetti tarkoituksensa silmissäni, ja minä aioin surmata itseni — mutta nyt olen löytänyt Jumalan." Ja tästä ylioppilaasta paroni Nicolay lausuu arvostelunaan: "lahjakas, ajatteleva, tarmokas ja hyvä" — sellainen nuori ihminen oli ollut heittämäisillään elämänsä luotaan. Hän pelastuneena ja onnellisena — mikä ilo!
"Ydinjoukko" kasvaa vähitellen — kun Mr. Robert Wilder, muuan kristillisen ylioppilasliikkeen eturivin miehiä, v. 1904 esiintyy Pietarissa, on uskovain ylioppilaitten lukumäärä, niiden, jotka haluavat tavata häntä, kaksikymmentä. Ja liike tempaa yhä useampia piiriinsä. Riiassa ja Tartossa lasketaan työlle pohja. Ajatellessaan omaa usein uudistuvaa masentumustaan Paul Nicolay tuntee olevansa syvästi liikutettu Jumalan hyvyydestä.
V. 1903 sai alkunsa muuan tärkeä ylioppilasliikkeen haara, kun sen toiminta ulotettiin myös naiskorkeakoulujen ylioppilaisiin, n.s. "kursistkoihin". Miss Ruth Rouse, maailmanliiton naissihteeri, saapui sinä vuonna Venäjän pääkaupunkiin. Vain hyvin pieni naisylioppilasparvi — ainoastaan kymmenkunta kerääntyi häntä kuulemaan, ensin paronitar Nicolayn kotiin, sitten neiti Peuckerin luo, joka otti naisryhmän järjestämistyön huolekseen. Tämä näin alkuun päässyt toiminta kehittyi nopeammin ja rikkaammin kuin miehiin kohdistuva — naisylioppilaitten keskuudessa oli synnynnäinen uskonnollisuus, itsetiedoton tai tietoinen Jumalan-jano paljoa tärkeämpi tekijä kuin miesylioppilaitten. Opintoajan yksinäisyydentunnetta oli heidän vielä paljon vaikeampi kestää kuin jälkimmäisten, ja siveellinen anarkia, joka vallitsi niissä piireissä, missä monien heistä täytyi liikkua, kävi helpommin sietämättömäksi nuorelle tytölle kuin nuorelle miehelle. Monet "kursistkat" olivat tosin erittäin hartaasti omaksuneet tieteellisen materialismin — mutta se oli heille pikemmin muotiasia, perustuen harvoin sen syvempiin tutkimuksiin tai kypsään vakaumukseen. Kun elämä pimeni ja kävi sisällyksettömäksi, kun itsemurha alkoi häämöttää olemassaolon synkän probleemin ainoana ratkaisuna, silloin kurottautuivat nämä tuntehikkaat, luonnostaan lämminsydämiset ja innostuvat nuoret tytöt ihastunein mielin kohti uusia arvoja, jotka asetettiin heidän silmäinsä eteen.
Muuan venäläinen naisylioppilas on kuvannut minkä valtavan vaikutuksen hänen useimpiin tovereihinsa teki se uusi valo, joka esiintyi kristinuskossa, sellaisena kuin ylioppilasliike julisti sitä. Sana elävästä Jumalasta, se se iski heihin vastustamattoman voimakkaasti, kokonaan uutena asiana. He olivat jopa käyneet kirkossa ja sanoneet itseään uskovaisiksi, mutta "ajatelkaapa, Jumala — elävä Jumala! Niin ihanaa, mutta myös hirvittävää". Että oltiin silmätyksin tuon suuren Olennon kanssa, joka juuri pyhyytensä vuoksi oli ollut heistä niin äärettömän etäällä, se oli elämys, jonka kohdatessa persoonallisen vapahtajan tarve ilmaantui kuin itsestään, aivan luonnollisena. Niin oli evankeliumin julistukselle tie raivattu. Vain poikkeustapauksissa tämä julistus johti nuoren naisen eroamaan isiensä kirkosta — enimmäkseen tunsivat nämä vastakääntyneet vain päässeensä uudella, läheisemmällä tavalla ymmärtämään sen jumalanpalvelusmenojen sisältöä, saaneensa uutta halua palvella sitä todellisina kristittyinä.