Aivan päinvastaiselta taholta — äärimmäisyysmiesten leiristä — tähdättiin niinikään varsin vaarallisia iskuja liikettä vastaan. Niinpä eräskin lehti kirjoitti, että "tunnettu vanhoillinen", paroni Nicolay, on alkanut panna toimeen uskonnollisia esitelmiä houkutellakseen ylioppilaat eroon politiikasta — ylioppilaiden silmissä raskas syytös! —, lisäten, että ylioppilaat "suhtautuivat kylmästi näihin yrityksiin".
Tällöin oli todella tarpeen käyttää "vanhurskauden sota-aseita oikeassa kädessä ja vasemmassa", ja tämä taisteluasento, johon Venäjän ylioppilasliikkeen oli vastoin tahtoaan asetuttava, antoi sen elämälle oman omituisen leiman. Kirjeet suomalaiselle sihteerille suovat meidän katsahtaa näiden piirien ja niiden johtajan päivittäiseen taisteluun sisäisiä ja ulkonaisia vaikeuksia ja vaaroja vastaan. Kiivain ottelu koski Pietarin yhdistyksen sääntöjä, jotka 1912 jätettiin sisäministeriöön lain turvaaman aseman hankkimiseksi yhdistykselle. Tammikuussa 1912 paroni Nicolay kertoo:
"Uhatuimmalta näyttää työmme Moskovassa, niissä papistolla on suurempi valta kuin muualla. Halusimme jakaa ylioppilaille 10,000 lyhyttä painettua ilmoitusta Sherwood Eddyn [tunnettu amerikkalainen puhuja ja lähetyssaarnaaja] odotettavissa olevasta käynnistä, mutta poliisi ei sallinut. Tuntuu niin ikävältä aina elää epävarmuudessa ja rehkiä tällaisten viranomaisten kanssa. Joskus tulee ajatelleeksi, ettei pidä huolehtia, vaan että Herra pian johtaa työn voittoon, niinkuin Hän. Vei israelilaiset Egyptistä väkevällä käsivarrella, vaikka usein näytti toivottomalta. Mutta hyvin, hyvin kiitollinen olen, että ystävieni rukoukset kannattavat minua."
Kuukautta myöhemmin hän kirjoittaa: "Mitä työhömme tulee, näyttää varsin uhkaavalta, ja minä päivänä tahansa voidaan työ kieltää, sillä sisäministeriö purjehtii nyt kokonaan pyhän synodin vanavedessä. Kiovassa sujuu kaikki hyvin, ja me saimme niin paljon uusia jäseniä kuin voimme vastaanottaa, noin 25 uutta mies- ja luultavasti yhtä monta naisjäsentä. — Nyt olemme päässeet täällä [Pietarissa] alkuun. On hiukan toiveita, että saamme puhua kerran Polyteknillisessä opistossa, jossa on 6,000 oppilasta. Mutta Moskovasta ei kuulu vastausta. Konsistori on lähettänyt pyyntömme lähetyssaarnaajille (inkvisiittoreille) [n.s. lähetyssaarnaajain tehtävänä oli Venäjällä usein lahkolaisten 'valvonta', ja he olivat pahassa huudossa siitä, miten he työnsä suorittivat], jotka varmasti epäävät sen. Moskovan piirin tila on niin surkea, että minä varsinkin rukoilen sille johtajia. Auttakaa esirukouksin."
Myöhemmin kevättalvella hänellä on parempia uutisia kerrottavana Moskovasta, ja hän jatkaa sitten: "Kiovasta tulee hyviä viestejä. Jumalan kiitos. Siellä on raamattupiireissä vakavia osanottajia noin 60, kirjoittaa Eddy. Ajattelepa, olen saanut tuntemattomalta henkilöltä 890 ruplaa työtämme varten. Taivas alkaa ikäänkuin hiukan seestyä. Sisäministeri on kertonut eräälle tuttavalleni, ettei hän aio estää työtämme. Enempää emme kaipaakaan. Ehkä Jumala nyt päästää meidät ahdingosta ja antaa meidän esiintyä vapaasti. Sen ovat ystäväimme esirukoukset saaneet aikaan. — Kenties on vielä toiveita sääntöjemmekin hyväksymisestä. Kenties käy mahdolliseksi esiintyä toisissakin kaupungeissa ilman papiston lupaa. Eniten tarvitsemme nyt miehiä, jotka voivat uhrata kaiken aikansa sihteerintoimeen. Eddy on luvannut hankkia osan tarvittavasta palkasta, mutta kuka kelpaa siihen? Olen kirjoittanut S:lle; mutta häntä viittoo nyt niin loistava tulevaisuus. Voiko odottaa tai edes toivoa, että hän uhraa tämän kaiken omistautuakseen meidän työllemme? Auttakaa meitä tässä hädässä!"
Näistä kahdesta tärkeästä kysymyksestä — johtajain puutteesta ja sisäministeriöön jätetyistä säännöistä — paroni Nicolay kirjoittaa Mr. Mottillekin saman vuoden kesäkuussa: "— Tietysti on varsinaisesti keskeisin kysymys tuo, onko mahdollista saada sellaisia venäläisiä johtohenkilöitä kuin neiti K—va Kiovassa, miehiä tai naisia, jotka ovat oman liikkeemme synnyttämiä, hurskaita, antautuneita, tarmokkaita ja viisaita työntekijöitä. Heidän täytyy olla Jumalan antamia — minä rukoilen heitä joka päivä Häneltä; kaksi on ehdolla. — — Toinen kiusaa itseään liialloisin epäilyin, toinen ei ole vielä vastannut lopullisesti. Molemmat olisivat erinomaisia. — — Meille on tullut hartaita, innokkaita kutsuja Kasanista, ja sinne näyttää syksyllä muodostuvan erikoinen ryhmä. Toinen tuleentunut pelto on Tartto, missä monet vielä muistavat Teitä ja ovat hyvin ystävällisiä. Kaikkialla on maaperä Jumalan muokkaama, ja kun nyt kokemus on saanut koetella perussuuntaviivojamme ja periaatteitamme ja ne on olemassa painettuina, saavat ne nopeammin ymmärtämystä osakseen uusilla paikkakunnilla. Mutta kun lähenee hetki, joka ratkaisee, vahvistaako vai hylkääkö hallitus sääntömme, käyvät papiston vastustus ja hyökkäykset yhä rajummiksi. Muuan hyvin etevä kiovalainen professori on kirjoittanut hävyttömän, halpamaisen pätkän meitä vastaan erääseen kirkolliseen lehteen yrittäen myrkyttää laajojen piirien mielen meitä vastaan. Se on saanut professori S:n (Kiovassa) kirjoittamaan vastauksen; mutta tuo kirkollinen lehti ei tahtonut ottaa sitä palstoilleen, joten meidän täytyi julkaista se maallisessa lehdessä. Ajatelkaapa, että vastustajamme lopettaa näin: 'Jos mieli hävittää valtio ja kirkko, niin siinä työssä on kristillinen ylioppilasliike kyllä erinomaiseksi hyödyksi.' S:n perusteellinen vastaus on hyvä. En tietänyt, että hänellä oli niin paljon harrastusta meihin, että olisi tahtonut näin saattaa itsensä huonoon valoon, mutta kun hän on sen tehnyt, osoittaa se, että hän on liikkeemme luotettava ystävä. — — Rouva V—skaja on antanut meille arvaamatonta apua. Tulette huomaamaan hänet kaikin puolin sangen eteväksi naiseksi. Hän on saavuttanut luottamusta ja kunnioitusta kaikissa virallisissa piireissä, hovipiireissäkin, ja voi liikkua missä tahansa. Hän pyysi haastattelua sisäministeriltä, ja keskustelu tämän kanssa oli hyvin tyydyttävä. Hän kävi myös useiden muiden ministerien puheilla ja puolusti asiaamme taitavasti. Erään virkamiehen vastaus, miehen, joka viime syksynä kieltäytyi vahvistamasta sääntöjämme ja oli paljon vilpittömämpi häntä kuin minua kohtaan, oli varsin kuvaava: 'Jos Mr. Mott jättää anomuksen, se evätään varmasti; jos paroni Nicolay jättää sen, on hyvin luultavaa, että se evätään, koska hän on protestantti. Mutta jos Te jätätte sen, siihen hyvin luultavasti suostutaan.' — — Hän sanoi pyhän synodin prokuraattorille: 'Te tiedätte, että olen hyvin kiintynyt omaan kirkkokuntaani, mutta jos minun olisi valittava jompikumpi, kirkkokuntani tai ylioppilasliike, valitsisin jälkimmäisen.' Hän on saanut vaikutetuksi erääseen hyvin vaikutusvaltaiseen arkkipiispaan, joka on pahimpia vihollisiamme. Ja niin olemme jättäneet, sisäministeriöön anomuksemme, johon liittyy hänen allekirjoittamansa memorandumi. Me olemme laatineet toisenkin lyhyen memorandumin, jossa esitetään tämänkaltaisen yhdistyksen hyödyllisyys, sen ovat allekirjoittaneet muuan pappi ja kolme professoria, joista kaksi on hallituksen silmissä huomattavia miehiä, ja nyt on arpa heitetty, ja kesän kuluessa me joko saamme virallisen luvan tai lopullisen epuun. Minun ei tarvinne sanoa, kuinka paljon nyt on pantu alttiiksi; Te ymmärrätte sen itse ja muistatte meitä varmasti rukouksin. Nyt, kun kolme pietarilaista professoria on asettunut vastuuseen meistä, on hyviä toiveita, että saamme heidät lähempään kosketukseen kanssamme. Syksyllä pidettävän kokouksemme jälkeen, johon professori S. on luvannut saapua Kiovasta, aiomme käyttää hyväksemme hänen täälläoloansa panemalla toimeen ylioppilaille sarjan yleisiä kokouksia ja aloitamme lukukauden tarmokkaalla sotaretkeltä. Jos vain yksikin kunnon professori on puolellamme, seuraavat muut perässä."
"Olette kai kuullut meidän luopuneen siitä ajatuksesta, että panisimme Mr. D:n itsenäiseen työhön Tarttoon. Puheltuani erään luotettavan meikäläisen ylioppilaan kanssa, joka oli siellä hänen seurassaan tiedusteluretkellä, huomasin hätäilleeni ehdottaessani tätä askelta. Mr. D. saattanee olla siihen valmistunut vuoden tai parin päästä, mutta ei vielä. Ensi talvena hän siksi aikoo keskittää ponnistelunsa työhön Pietarin ylioppilaitten parissa N—nin kera, josta näyttää koituvan verraton toveri. Vahinko, ettei meillä ole ketään muuta ylioppilasta lähettää hänen mukanaan Amerikkaan, mutta kieli on niin pahana esteenä. N—n on harras tosi kristitty, hentomielinen, hieman tunneherkkä, ei mikään johtajaluonne, mutta erinomainen apulainen ja työntekijä."
"Te lienette kuullut, että Mr. A—son on aikeissa vuokrata Lesnoista yläkerran toisen puolen seurustelusaliksi. Minusta se on aivan kohdallaan ja paljoa parempi kuin että ryhdyttäisiin suuren ylioppilaskodin hommiin."
"Toivoaksemme saamme syksyisessä johtajain konferenssissamme muodostetuksi kansallisliiton ja olemme lähettäneet sääntöehdotelmat Kiovaan ja Moskovaan. Jos tämä onnistuu ja jos saamme hyvää työtä aikaan ensi talvena, niin otetaankohan meidät Maailmanliittoon — ehkäpä Bulgarian ja Serbian keralla?"
Tämä kirje on johtajan, voisi sanoa sotapäällikön kädestä lähtöisin. Näkee hänet edessään taistotannertaan — kaikkia laajan Venäjän yliopistokaupunkeja — tarkastamassa, järjestelemässä, suunnittelemassa, asettelemassa oikeita miehiä oikeisiin paikkoihin, keräämässä käsiinsä noita lukemattomia lankoja. Ja unohtuu helposti, että päällikön unettomat yöt, johtajan sisäinen yksinäisyys ja musertava vastuunalaisuus usein uhkasivat käydä liian raskaiksi sille, joka lähetti Amerikkaan nämä levolliset, perusteelliset tiedonannot. Mutta päiväkirja kertoo miltei jokapäiväisestä hermopäänsärystä, kalvavasta kaipuusta samanikäisten, kypsien kristittyjen seuraan, vanhasta "kuolemantuskasta" ennen jokaista julkista esiintymistä — ja me ymmärrämme tuon usein toistuvan puheen ystävien esirukouksen välttämättömyydestä, voimasta, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa. Tehtäviä karttui, mahdollisuudet moninkertaistuivat — eikä taistelu ollut vielä läheskään loppuunsuoritettu. Muuan Monrepos'sta Helsinkiin kirjoitettu kirje, päivätty lokakuun 11:ntenä 1912, kertoo uusista voitoista ja toiveista.