— "Torstaina — 8:ntena — minun täytyi esiintyä, harvoin se on ollut niin vaikeata ja harvoin olen tuntenut itseni niin masentuneeksi ja alakuloiseksi. Mutta kun pääsin alkuun, kantoivat minua varmaan esirukouksen käsivarret, ja se sujui Jumalan kiitos. Huomenna on tärkeä päivä. Silloin sisäministeri ratkaisee asiamme (sääntömme). Tiedätkö, täällä konferenssissa päätettiin yksimielisesti perustaa koko Venäjää käsittävä Kristillinen Ylioppilasliitto. Minulle se on suuri, syvä ilo. Muutaman tunnin päästä minä matkustan Pietariin sydämessä syvä kiitollisuus Jumalaa kohtaan. Olen nähnyt sen kylvöpellon, jolle Herra armossaan kutsui minut työskentelemään, orastavan, nähnyt, että toiset työmiehet ovat alttiit pyhittämään sille elämänsä, että varoja kertyy, että Herra on antanut konferenssin päätteeksi täyden siunauksen. — Minulle on käynyt entistä selvemmäksi, että on parempi kadottaa elämänsä toisten tähden kuin löytää elämänsä. Oman minän elämä pyrkii usein uudelleen kohottamaan päätään ja houkuttamaan minua pois palveluksen elämästä, mutta Jumala suokoon minulle voimaa, etten lakkaisi etsimästä ensin Jumalan valtakuntaa."

Kävi kuitenkin ilmi, ettei sääntökysymystä saatukaan ratkaistuksi niin pian kuin oli toivottu. Pyhä synodi teki eräässä kokouksessaan, jossa puheenjohtajana toimi Moskovan metropoliitta, ylioppilasliikkeen vihamies, liiton hyväksymistä vastustavan virallisen päätöksen — "keino, millä sidotaan sisäministeriön kädet" kirjoittaa Paul Nicolay. Seurasi uusia hyökkäyksiä kirkollisen sanomalehdistön taholta. Täytyi lohduttautua sen varassa, että rouva V—skajan onnistui myöhemmin saada sisäministeriltä lupaus, ettei työtä estettäisi — pyhässä synodissa oli vaadittu "piirien hajoittamista", jopa uhattu mainita asiasta keisarille. Marraskuussa 1913 paroni Nicolay kertoo kirjeessään Mottille, että säännöt ovat yhä hautautuneina sisäministeriöön — ja siihen hautaansa ne jäivät lepäämään aina joulukuuhun 1917, jolloin vahvistus saapui tuoden ihania, pian pettäneitä toiveita vapaasta, lain tunnustamasta toiminnasta.

Mutta tällaisissakin olosuhteissa voitiin työtä sentään jatkaa. Kirjeessään Mottille — lokakuulta 1913 — paroni Nicolay kertoo iloisena onnistuneesta johtajain kokouksesta, joka heillä oli ollut. Siellä oli vallinnut rauhaisa, sopusointuinen henki, oli voitu menestyksellisesti keskustella käytännöllisistä kysymyksistä — niin ei ollut aina ollut laita — ja Amerikassa olleet jäsenet näyttivät, että olivat hyötyneet siellä saamastaan opista. Paroni Nicolay ei voi myöskään muuta kuin lämpimästi kiitellä nuorta venäläistä apulaistaan, N—nia ja varsinkin M—skya, joka tämän työn vuoksi oli luopunut hyvästä virastaan valtionkoulussa ja tempautunut irti kaupungista, missä hän oli yleisesti rakastettu ja kunnioitettu — "hyvää puhujaa ja Natanaelia, jossa ei ole vilppiä, todella kääntynyttä sielua". On suuriarvoista, että tämä mies pysyy edelleen kreikkalais-oikeauskoisen kirkon jäsenenä.

Professorien osanotto käy nyt yhä aktiivisemmaksi. Koko viimeinen vuosi ennen maailmansotaa osoittautuu herätyksen vuodeksi Venäjän ylioppilaitten keskuudessa. Tartossa ja Riiassa on tosin kärsitty tappio, mutta puhtaasti venäläisissä kaupungeissa, etupäässä Moskovassa ja Kiovassa, on tilanne toinen, Kiovassa lisääntyy raamattupiirien luku, ja Moskovassa tungeksii sunnuntaikokousten aikana jopa 270-päinen ihmisjoukko yhdistyksen kahdessa keskikokoisessa huoneessa, jotka käyvät sietämättömän ummehtuneiksi, niistä kun miltei kokonaan puuttuu ilmanvaihto. "Jollei ainakin neljää tai viittä kanneta ulos pyörtyneinä, ei ohjelma ole täydellinen." Juuri Moskovassa pidetystä kokouksesta — kai kuitenkin suuremmassa huoneistossa, koska kuulijoita oli viisisataa — paroni Nicolay kirjoittaa suomalaisille sihteereillemme: "Jotakin oli ilmassa, mikä kantoi minua, teki kuulijat tarkkaaviksi ja sai aikaan, että 60 mies- ja 75 naisylioppilasta antoi osoitteensa voidakseen saada kutsun kokouksiimme. Tämän selittää minusta vain rukouspäivämme vaikutus — tuhansia rukouksia koko maailmasta pimeän Venäjä-raukan puolesta — muiden muassa sinun ja rakkaitten helsinkiläisten ystäväin. Mott oli oikeassa neuvoessaan käyttämään rukouspäiviä ja niitä lähimpiä päiviä aktiivisiin kokouksiin." Pietarissakin oli ylioppilasten rukouspäivänä kokoontunut suuret joukot kuulemaan M—skyn puhetta, ja tulos oli ollut hyvä.

Tuhansia rukouksia kohosi ylioppilasmaailmasta "pimeän Venäjä-raukan puolesta", auttavia käsiä kurotettiin monilta tahoilta sen uskonnollisesta ja moraalisesta horroksestaan hereille taisteleville nuorille, ja Venäläisen kristillisen ylioppilasliiton olemassaolo alkoi hallituksen "non possumus"-kannasta huolimatta olla yliopistopiirien yleisessä tietoisuudessa tosiasia — sellainen oli sodan puhjetessa tulos siitä työstä, johon Paul Nicolay pelolla ja vavistuksella oli ryhtynyt viisitoista vuotta sitten.

* * * * *

Olemme edellisessä nähneet kristillisen ylioppilasliikkeen nopean kehityksen ja kasvun Paul Nicolayn johdossa. Mutta tässä selonteossamme olemme vain voineet piirtää liikkeen ääriviivat, esittää vain sen järjestäytymispyrkimystä ja sen taistelua olemassaolostaan tai uusien työkenttien valloituksia. Vastasivatko sisäiset arvot, joita työ tuotti, suhteellisesti suurta ulkonaista koneistoa, oliko itse asia kaiken sen vaivan arvoinen, mitä sen vuoksi nähtiin, siinä kysymys, joka ehdottomasti johtuu sen mieleen, joka on ainoastaan syrjäisenä saanut seurata tätä taistelua. Palauttakaamme siis muistiin, minkä vuoksi tämä liike pantiin alulle, mitä sen johtajat ja kannattajat toivoivat saavansa aikaan. He tahtoivat käydä taisteluun venäläisten ylioppilaitten pahimpia vihollisia — yksinäisyyttä ja moraalista epävarmuutta — vastaan. He tahtoivat tehdä niin monet heistä kuin suinkin iloisiksi, voimakkaiksi ihmisiksi, alttiiksi ja kykeneviksi palvelemaan sorrettua, kärsivää kansaansa positiivisella, luovalla tavalla. He tahtoivat ennen kaikkea johtaa heidät läpi kaikkien aikain mahtisanain ja teoriain ainoaan todelliseen, minkä vastapainoksi ei riittänyt koko maailma: — löytämään sielunsa. Saavutettiinko päämäärä? Neiti Maria Bréchet vastasi Paul Nicolayn haudalla tähän kysymyksen näillä sanoin:

"Hänen avullaan ovat sadat epätoivoiset, harhaantuneet ja etsivät sielut löytäneet tien elävään Jumala-uskoon. Heistä on tullut onnellisia ihmisiä, jotka ovat saaneet ihanteen ja voimaa parempaan elämään. Paroni Nicolay on pannut alulle uuden kauden Venäjän uskonnollisessa elämässä. Yhdistyksen kautta on Venäjä saanut kristityitä pedagogeja, jotka ovat osanneet vastata nuorille 'noihin kirottuihin kysymyksiin', lääkäreitä, jotka eivät seiso voimattomina sielun kärsimysten edessä, sivistyneitä työmiehiä eri aloille, miehiä, jotka ovat oppineet täyttämään velvollisuutensa uskollisesti ja rehellisesti."

Kuvatessamme liikkeen ulkonaista kasvua on silmiimme vilahtanut silloin tällöin nuoria ihmisiä, jotka olivat tuhonsa portaalla, kun pelastussanoma saavutti heidät. Mutta sanoman vieminen ei ollut ylioppilasliikkeen ainoa tehtävä — sen tuli myös suoda nuorille tukea, kodin lämpöä, kehitysmahdollisuuksia Sen tuli kasvattaa sitä sillä, mitä joku on nimittänyt "seurustelun sakramentiksi". Siitä juuri tulikin säännöllisen yhdistyselämän jokapäiväistyö. Ja yhdistyselämän keskuksena — tietysti etupäässä Pietarissa — oli se mies, joka jo liikkeen ensi vuotena oli ollut mielestään "liian vanha, liian heikko, liian kaukana ylioppilaista" — "Pavel Nikolajevits", jonka pelkkä nimi riitti kirkastamaan yhdistyksen jäsenten, kasvot.

Kun kuulee entisten pietarilaisten ylioppilaitten puhelevan keskenään kristillisestä yhdistyksestään — "kruzhok" (piiri), kuten he sitä nimittävät — saa sen vaikutuksen, että se on ollut heille paljoa enemmän kuin yhdistykset yleensä — koti, olemassaolon valopilkku. "Muistatteko kevätjuhlaa, jota kerran vietimme — kukkia, laulua — oli vaikea erota — ilmassa oli ylösnousemusta." Heillä on niin monet yhteiset muistot — raamatunkeskustelut yksityisten jäsenten pienissä ylioppilaskammioissa, kesäkokoukset, retket ja myös työ itse — syksyn jännittävät sotaretket sen korkeakoulun piirissä, johon he kuuluivat, ja lukukauden päättyessä laaditut suunnitelmat työtä varten kotiseudulla, minne oltiin lähdössä. He tietävät olevansa "kruzhok'ille" kiitollisuuden velassa paljosta siitä, mitä he ovat — kenties kaikesta. Ja keskustelun kuluessa saa varmasti monta kertaa myös kuulla: "Ja muistatteko Pavel Nikolajevitsin — silloin — ja silloin?"