Viimeinen Mr. Mottille osoitettu kirje, jossa puhutaan Venäjän ylioppilasliikkeestä, on kirjoitettu niin myöhään kuin syyskuun 29:ntenä 1919 — viikkoa ennen Paul Nicolayn kuolemaa. Se on kuin päällikön viimeinen silmäys ruumiitten peittämälle taistelutanterelle, peltomiehen viimeinen kulku hävitetyillä viljasaroillaan, mutta koko ajan tunnemme kuitenkin, ettei sitä ole kirjoittanut mies, jolla "ei ole toivoa". Liitämme sen tähän kokonaisuudessaan:
"Rakas Mr. Mott!"
"Eilen, syyskuun 28:ntena, sain Teiltä kaksi kirjettä — syyskuun 1:senä ja 3:ntena 1919 päivätyt —, jotka sisältävät uutta johtoamme koskevia tiedusteluja sekä tavanmukaisen vuosittain ylioppilasliittoliikkeille lähetetyn kyselykaavakkeen."
"Venäjällä nykyjään vallitsevan anarkistisen tilan vuoksi ovat kaikki nimet ja osoitteet aivan epäluotettavia. Minä en tiedä, onko päämajamme Pietarissa (B. Konusennaja 8, as. 14) vielä olemassa, vai ovatko bolsevikit sen hävittäneet. Kiovassa on ollut niin monta yleistä verilöylyä, etten tiedä, ovatko prof. S., rouva O. ja neiti K. elossa vai kuolleet. Neiti Sh:sta ei minulla ole liioin tietoa. Neiti Bréchet oleskelee Suomessa lähellä Mustamäen asemaa, ja M—ski opettaa sekä tekee tarmokasta evankelisoimistyötä Samaran kaupungissa Volgan varrella. Mr. G. on luullakseni palannut Amerikkaan."
"Otaksun, että panette 'Johtokunnan tiedonantoihin' jotenkin näin kuuluvan ilmoituksen: 'Anarkistisen tilanteen vuoksi, joka vielä vallitsee Venäjällä, ei tänä vuonna voida painattaa minkäänlaisia osoitteita.'"
"Mitä, tulee yhdistystemme toimintaan, ei tehtyihin kysymyksiin voi vastata mitään. Kun on suorastaan hengenvaara, täytyy yhdistyksen sellaisellaan joksikin aikaa lakata toimimasta. Ei voi olla puhetta 'julkaisutoiminnasta', 'konferensseista', 'johtajien valmistuksesta' j.n.e. Mutta me tiedämme, että useissa Venäjän kuvernementeissa kulkee herätys; että hajaantuneet jäsenemme pitävät monissa kaupungeissa toimeliaasti kokouksia, joissa on ihmisiä tungokseen asti; että sivistyneitten luokkain ja venäläisen papiston käytös on kokonaan muuttunut ja että he ovat tulleet erikoisen suosiollisiksi. Suuria mahdollisuuksia avautuu luultavasti niissä keskuksissa, joista bolsevikit on karkoitettu."
"Te huomaatte, rakas Mr. Mott, että uutiseni ovat niukat tänä vuonna, mutta tämä on aamunkoiton edellä käyvää pimeyttä, ja Kristuksen valtakunta on valtakunta, jota ei hävitetä."
Nämä ovat venäläisen ylioppilasliikkeen perustajan viime sanat hoidokistaan — surunlapsestaan — suuren maailmanliikkeen johtajalle. Yksinkertaisesti ja asiallisesti hän esittää tälle tosiasioita, jotka olisivat riittäneet saattamaan monen muun epätoivoon, valittamatta, itseään ajattelematta. Kymmenen vuoden suunnitelmallisen taistelun tulos näytti supistuvan niin äärettömän vähiin; vastapystytetty rakennus näytti olevan sortumaisillaan; terveys, voimat, ehkäpä persoonallisen onnen mahdollisuudet oli uhrattu sellaiseen, minkä tulevaisuus peittyi täydellisen epätietoisuuden sankkaan pimeyteen — kaikesta tästä ei Paul Nicolay virka sanaakaan. Hän tiesi, että vehnänjyvän täytyi pudota maahan ja kuolla, jos sen mieli tuottaa hedelmää. Me ymmärrämme niin hyvin, mihin pohjasi hänen levollinen, miehekäs luottamuksensa, kun muistamme mitä hän muutamalla sanalla kerran lausui esitelmässään Kristuksen kärsimyksiin osallistumisesta:
"Kun kerran joudumme iankaikkisuuden kynnykselle ja hiomme katseemme kuluneeseen elämäämme, niin katunemmekohan milloinkaan sitä, että meidän oli suotu [Harvennus tekijän] kärsiä Hänen tähtensä, ja eivätköhän juuri nämä muistot liene elämämme parhaat, suurin kunniamme ja kerskauksemme? Herra on pitävä huolta, että 'hetkisen kestävä ja kevyt, ahdistuksemme tuottaa meille ylen runsain määrin iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden'."
Kun Paul Nicolay kirjoitti viimeisen kirjeensä tohtori Mottille, oli hän iankaikkisuuden kynnyksellä. Me, jotka olemme jääneet eloon hänen jälkeensä, tiedämme, että vehnänjyvä on kasvanut hedelmän, ettei hänen työnsä ole tuhoutunut. Venäjän kristillinen ylioppilasliike elää yhä — nälkäänäkevissä venäläisissä kaupungeissa ja kylissä, venäläisten vankilanmuurien takana ja kaikkialla Euroopassa, missä on venäläisiä ylioppilasyhteiskuntia. Paul Nicolayn oppilaat ja työtoverit ovat yhä vartiopaikallaan kärsivien kansalaistensa keskuudessa, valmiina palvelemaan ja auttamaan, ja yön ollessa pimeimmillään he hiovat katseensa — kuten hänkin viimeiseksi — — aamunkoittoon.