MAAILMANLIITON PALVELUKSESSA.
"Ne jotka ovat olleet kristillisen ylioppilasliiton kokouksissa vuodesta 1900 alkaen, muistavat varmaan hintelän, tumma- ja syväsilmäisen miehen, joka ei puhunut paljoa keskusteluissa, mutta jonka sanat, lausuttiinpa ne julkisesti tai yksityispuhelussa, jättivät syvän vaikutelman puhujaan hengellisyydestä ja vakavuudesta." Näillä sanoilla aloittaa tohtori Karl Fries kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton äänenkannattajassa, "The Student World'issa", julkaistun muistokirjoituksensa Paul Nicolaysta.
Paroni Nicolayn toiminta ei, kuten tiedämme, rajoittunut niihin maihin — Venäjään ja Suomeen — jotka hän tunsi kotimaikseen. Edellisen maan edustajana hän otti osaa moniin kansainvälisiin ylioppilaskokouksiin, ja hänellä oli niissä oma sijansa puhujain joukossa — todellisuudessa eturivin sija, niin hiljainen ja syrjäytyvä kuin hän olikin — ja kaipaus oli suuri, kun hän ei enää ollut mukana. "Harvat kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton johtajista olivat niin rakastettuja ja kunnioitettuja kuin hän", kirjoittaa muuan hänen ystävänsä ja työtoverinsa. Häntä tarvittiin monien loistavaälyisempien, suurin puhujalahjoin varustettujen rinnalla miehenä, joka aina viittasi sisäänpäin, aina muistutti suljetusta kammiosta, jonka Kristus oli neuvonut omille oppilailleen voiman alkulähteeksi. Ja hänen vaatimaton olemuksensa, hänen ruumiillisen kärsimyksen ja sieluntaistelun leimaamat piirteensä soveltuivat hyvin sen miehen olemukseen, jonka oli määrä edustaa kovasti koetellun ja sorretun kansan hyväksi tehtyä työtä.
Yleensä paroni Nicolay viihtyi hyvin liiton maailmankonferensseissa, joissa hän tapasi useita hengenheimolaisiaan. Näissä kokouksissa juuri syveni ja lujittui tuttavuus Mr. Mottin ja tohtori Friesin kanssa, ja siellä hän tapasi myös sen miehen, joka joutui ensi sijalle hänen ystäväpiirissään — amerikkalaisen Mr. Robert Wilderin. Ollen naimisissa norjattaren kanssa oli Mr. Wilder perustanut kodin Norjaan, ja tutustuttuaan häneen kävi paroni Nicolay tuskin koskaan ulkomailla pistäytymättä matkan varrelta ystävänsä luo Veldreen. Täällä hän vietti onnellisia aikoja nauttien tapaamastaan täydestä ymmärtämyksestä, luonnon suurenmoisesta kauneudesta ja ilman puhtaudesta, joka tuli hänelle oikeaksi elämänvedeksi, hänen elämänsä viime vuosina katkerasti kaivatuksi, kun maailmansota esti kaikki ulkomaanmatkat. Mutta ei hän edes Veldressä luopunut työstä — hän käänsi siellä monet lentolehtiset venäjäksi, kirjoittelipa omia raamatuntutkistelujaankin. Ja kun häntä pyydettiin puhumaan suurille tai pienemmille piireille, voitti hän urheasti vastenmielisyyden, jota tuollainen pyyntö aina herätti hänessä, ja oli valmis täälläkin, lepoaikanaan, jakamaan muille sisäistä rikkauttaan.
Mr. Wilder on m.m. piirtänyt hänestä pienen kuvan, joka oli syöpynyt hänen muistiinsa: Paul Nicolay seisoo puutarhan ruohikolla ystävänsä talon edustalla puhuen miesjoukolle, joka on Englannin, Amerikan, Norjan ja Ruotsin ylioppilaita, vanhempaa ja nuorempaa polvea. Hänen aiheenaan on profeetta Elia. Nuoret ja vanhat lumoaa sanojen ilmoille loihtimat kuvat. Hänen lopetettuaan sanoo muuan oxfordilainen kandidaatti: "En ole tietänyt milloinkaan, että vanhassa testamentissa on näin paljon mielenkiintoista. Hän luo noihin profeettoihin elon." Näin pääsivät Moskovassa tai Pietarissa yksinäisinä aamuvartiohetkinä kerätyt kokemukset maailman suurempien ja uskonnollisesti kultivoituimpien kansallisuuksien jäsenten luo opettaen heille uutta, antaen heille arvokasta — vain siksi, että ne olivat tosikokemuksia.
Se, että paroni Nicolay pystyi toimimaan, oli hän missä hyvänsä, johtui suurelta osalta hänen laajasta kielitaidostaan, seikka, jota jo olemme saaneet kosketella. Hän oli perehtynyt hyvin saksan- ja ranskankieleen; englanti avasi hänelle ei vain Ison-Britannian, vaan myös ei-eurooppalaisten kansojen opinahjot, ruotsi Skandinavian ja venäjä koko slaavilaisen maailman. Hän ei pelkästään kyennyt lukemaan paperista millä hyvänsä näistä kielistä kirjoitetun selostuksen, vaan myös pitämään uskonnollisen esitelmän, hartaus- tai herätyspuheen. Kun hänen ei tarvinnut koskaan turvautua tulkkiin, saattoi hänen persoonallisuutensa päästä esiintyessä kaikkialla täysin tehoisaksi. Hän voi niin ikään esteettä ryhtyä kokouksissa keskusteluihin kenen osanottajan kanssa tahansa, mistä johtui, että hän saattoi konferensseissa sekä antaa että vastaanottaa enemmän kuin moni muu. Ne esitelmänsä, joita hän piti painokelpoisina, hän tavallisesti antoi kääntää useille kielille ja luki sitten itse oikaisuvedoksen. Sellaisia ovat tuo jo toisessa yhteydessä mainittu esitelmä: "Voiko sivistynyt, ajatteleva ihminen uskoa Jeesuksen Kristuksen jumaluuteen?", joka on ilmestynyt ainakin neljällä kielellä (venäjäksi, ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi), sekä Oxfordin maailmankonferenssissa 1909 pidetty puhe "Kristuksen kärsimyksiin osallistumisesta" — "aihe, josta hänellä", sanoo tohtori Fries, "oli erikoinen taito puhua". On ilahduttavaa, että sanat sellaiset kuin viimemainitun esitelmän ytimenä olevat ovat voineet päästä useitten eri maitten kristittyjen ylioppilaitten ulottuville. Ne vaikuttavat luettuinakin — mutta paljoa tehokkaammat ne lienevät olleet sen miehen ensi kertaa lausumina, joka oli kokenut ne tosiksi:
"Olemmeko ruvenneet Kristuksen palvelukseen, alttiina uhraamaan itsemme sen mukaisesti, mitä Hän arvelee asialleen soveliaimmaksi? Harrastelijat eivät edistä Hänen valtakuntaansa. Se vaatii elämän uhraamista monin eri tavoin. — Jos työ vainionamme on Kristillinen Ylioppilasliitto laajoine mahdollisuuksineen, niin älkäämme karttako viljelyksen vaatimia kulunkeja. On pantava todella syrjään omat toiveet työskentelymme paikasta, ajasta ja tavasta, emmekä saa pitää omanamme rahojamme, ei terveyttämme, ei henkeämme. Se voi tietää omasta maasta luopumista, joutumista mitä epäsympaattisimpaan ympäristöön, väärinymmärrystä, halveksumista ja parjausta. Se voi myös tietää alituisia matkoja, kodittomuutta tai ehkä vain rippeitä kodin tunnusta, ja kenties se jollekulle tietää marttyyrikuolemaa. Mutta jokaiselle se tietää aivan varmasti: suurta itsensäuhrausta ja vaivannäköä, suurta kärsivällisyyttä, puuhaa ja vastuksia, alituista ponnistusta järjestely- ja suunnittelutyössä, kiusauksia ja tuskaa, hätää sieluista — ja sitä, että aina on valmis muiden käytettäväksi, että saa kokea monet pettymykset ja ankaran masentumuksen aikoja."
Paul Nicolay ei ollut harrastelija työssään Jumalan valtakunnan edistämiseksi ylioppilaitten keskuudessa — tuo työ oli "palvelusta, ei leikkiä", siksi hän antautuikin käytettäväksi milloin ja missä hänen Herransa tahtoi. Olemme nähneet, että "alituiset matkat" olivat jo aikaisemmin hänen osansa, mutta myös ylioppilastyö vei hänet ympäri maailman. Paitsi Versailles'n ja Oxfordin maailmankonferensseihin hän otti osaa samanlaisiin kokouksiin monissa paikoin Eurooppaa: Sorossä (Tanskassa) 1902, Zeistissä (Hollannissa) 1905 ja Konstantinopolissa 1911 — sekä pariin pohjoismaiseen kokoukseen Skandinaviassa — Leckössä 1901, Sorossä 1903 ja Lillehammarissa 1912 — tällöin pääasiassa Suomen edustajana. Mutta hänen kutsumuksensa vei hänet oman maanosan rajain ulkopuolellekin. V. 1907 hän oli Tokion maailmankonferenssissa ja v. 1913 Lake Mohonkissa Yhdysvalloissa. Näin ollen hän sai, heikko kun oli, kokea monia matkaelämän rasituksia, mutta varmasti myös osaltaan sitä, minkä Eichendorff on lausunut ilmi kuuluisassa laulussaan: "Wem Gott will rechte Gunst erweisen, den schickt Er in die weite Welt" ("Ken oikein Luojan suosiossa, se pannaan maailmaa matkaamaan"), sekä iloa siitä, että sai tuntea tietojensa ja kokemuksensa näköpiirin avartuvan käytännön tietä. Japanin ja Amerikan matkasta on päiväkirjassa varsin tarkat muistiinpanot, ja mielenkiintoinen lienee vaikkapa vain pikainen silmäyskin paroni Nicolayn elämyksiin ja toimintaan tältä ajalta.
Japanin-matkalle lähdettiin maaliskuun 4:ntenä 1907. Paroni Nicolay tunsi itsensä vielä verrattain uupuneeksi äskettäin kestämänsä influenssakohtauksen jälkeen — sairaus, jota hän oli vähitellen alkanut pitää lähetysmatkojensa välttämättömänä alkusoittona — ja lähetysmatkana tätä matkaa sopi pitää, kun näet Tokion konferenssin päätyttyä oli määrä tehdä evankelisoimisretki eri osiin Japania. — Moskovassa hän tapasi pari Hollannin valtuutettua sekä Etelä-Afrikan edustajan ja toimi heidän oppaanaan. Heidän seurassaan matka sitten jatkuu — ja tuntui raskaalta, niin kauan kuin oli pakko istua junassa, mutta ihanalta, kun saatiin siirtyä höyrylaivaan ja kulkea komeaa Angora virtaa. Maaliskuun 20:ntenä matkustajamme saapuivat Vladivostokiin, missä silmää kohtasi idän kirjava ihmisjoukko.
Merimatka tehtiin "Mongolia" laivalla säteilevän kauniin sään vallitessa. Maaliskuun 22:sena laskettiin maihin Japanissa, jonka jälkeen paroni Nicolay seuralaisineen lähti Kiotoon. Siellä otti muuan amerikkalainen lähetyssaarnaaja valtuutetut erittäin vieraanvaraisesti vastaan ja näytteli heille paikkakunnan merkillisyyksiä. Kaupungissa vietettiin parhaillaan pakanallista juhlaa, ja suuria ihmisjoukkoja oli liikkeellä. Kiotossa paroni Nicolay teki huomion, jonka koko hänen Japanissa oleskelunsa vahvisti täysin oikeaksi, — hän huomasi, ettei ihmisjoukossa näkynyt "itkeviä lapsia eikä riiteleviä tai kiroilevia miehiä". Yleinen siisteys ja järjestys ja suuri kohteliaisuus pisti kaikkialla silmään — iloisiksi ja kuitenkin hienostuneiksi sanoi paroni Nicolay japanilaisia myöhemmin — ja pukujen värien ja muotojen taiteellisuus teki väkijoukot mieluisiksi katsella.