Pääasiallisesti ei Bukarestissa käynti tehnyt edullista vaikutusta, ja paroni Nicolay kirjoittaa kirjeensä lopulla: "Tarvitaan paljon rukousta, jotta onnistuisitte näissä Balkanin valtioissa." — Kun Mott paria kuukautta myöhemmin paroni Nicolayn seurassa esiintyi noissa "muokatuissa" kaupungeissa, kävi todella niin, että hän törmäsi vaikeuksiin — ei tosin niin paljoa Bukarestissa kuin Belgradissa, missä hänen viimeisen esitelmänsä aikana sosialistit alkoivat osoittaa mieltään, huusivat, vihelsivät ja paiskoivat tuoleja kumoon. Joka tapauksessa laskettiin tulevalle työlle pohja. Parhain oli tulos Sofiassa, missä Belgradista tullut kehoitus kokousten häiritsemiseen meni tyhjiin, eikä edes Mottin pääsö kuningattaren puheille voinut järkyttää sitä hyvää vaikutusta, minkä hän oli tehnyt.

Seuraavana vuonna kävi Balkanin valtioissa Sherwood Eddy, jonka esiintymisellä oli hyvä menestys. Paroni Nicolay oli valmistautunut lähtemään hänen mukanaan, mutta se ei ollutkaan tarpeen, kun Eddy sattumalta sai toisen matkatoverin. Hän ei kuitenkaan unohtanut tätä työsarkaa, jota hän oli ollut ensimmäisenä raivaamassa, vaan omisti sille aina lämmintä harrastusta — ja aivan varmasti paljon rukousta. Hänen elämänsä suurimpia iloja oli kirje, jonka hän kesällä 1919 sai eräältä entiseltä bulgarialaiselta ylioppilaalta, joka oli aikaisemmin kuulunut venäläisen ylioppilasliikkeen Kiovan-haaraan ja kertoi nyt menestyvästä hengellisestä työstään Sofiassa. Hänellä oli sitäpaitsi maansa pääkaupungissa virallinen asema, joka teki hänelle "silloin tällöin mahdolliseksi asettua puolustamaan hyviä kristillisiä esitelmätilaisuuksia". Siinä näki paroni Nicolay hedelmän siitä työstä, jota Mottin tunnetun sanan mukaisesti pannaan "kansojen kasvattajain ja johtajain kasvattamiseen". Ilosta loistavin silmin hän näytti viimeisen sairautensa aikana häntä tervehtimään tulleelle ystävälleen, paroni Henrik Wredelle, näitä rakkaita rivejä, jotka vielä kerran todistivat elon Herran suurta voimaa sielläkin, missä toiveita tuntui olevan vähimmin.

Ja tälläkin alalla paroni Nicolayn työ eli hänen jälkeensä. Muuan niistä, jotka nyt työskentelevät slaavilaisissa maissa, kanadalainen Mrs. W. J. Rose, on äskettäin ilmoittanut, etteivät nämä maat ole koskaan tuntuneet niin avoimilta evankeliumin vaikutukselle kuin juuri nyt. Ja sen yhteydessä hän puhuu Paul Nicolaysta, johon hän tutustui Ligotkassa, Böömissä, 1914 ja jonka vaikutukselle hän antaa suuren arvon. Se hänen persoonallisuutensa luonnekuva, jonka Mrs. Rose piirtää, on kenties enemmän kuin mikään muu omiaan sanalla sanomaan kaiken, mitä hänessä oli sellaista, mikä oikeutti hänen asemansa ylioppilaitten yleisessä maailmanliitossa.

"Paroni Nicolayn sävyisä olemus (gentleness)" kirjoittaa Mrs. Rose, "teki syvän vaikutuksen slaavilaisiin ylioppilaihin Ligotkan kokouksessa. Me länsimaalaiset olemme usein taipuvaiset vähäksymään tätä ominaisuutta — joka on Pyhän Hengen hedelmiä. Jumalan ääntä ei ole aina myrsky ja ukkosen jyrinä, vaan myös hiljaisuus. Ja tämän Jumalan palvelijan lepo, hänen tyyni uskonsa Jumalaan se juuri sai kaikki rakastamaan häntä. Totisesti tulisi näinä hermostuneen kiireen, kärsimättömyyden ja kilvoittelun päivinä paroni Nicolayn persoonallisuuden saada vaikuttaa meihin innoittavasti. Totisesti olemme myös vahvemmat, jos lakkaamme ryntäämästä eteenpäin ja painumme hiljaisuuteen etsiäksemme Jumalaa, joka yksin voi antaa meille tehtäviimme viisautta ja voimaa. Jos tämä mies, jonka persoonallisuus on meille kallis muisto, voisi puhua meille tänään, niin eiköhän hän esittäisi tätä Jumalan-yhteyttä kaiken ilon lähteeksi, kaiken parannuksen lähteeksi sodan iskemiin haavoihin?"

SUOMESSA.

Maailmankansalainen — sitähän sanaa mielellään — ja syystäkin — tahtoisi käyttää miehestä sellaisesta kuin Paul Nicolay. Koko maailma oli hänen työkenttänään, jokainen kansa, joka tarvitsi apua tiellä Kristuksen luo, oli hänen kansansa. Maa, joka tuntui tarvitsevan häntä eniten, oli Venäjä, ja hän omistikin sille parhaat voimansa ja suurimman osan aikaansa — mutta ei hän kuitenkaan ollut oikein juurtunut sinne. Olemme nähneet, että Englanti oli hänen kaipuunsa maa — se taas oli kaukana. Mutta oli maa, joka tuli vähitellen yhä enemmän hänen kotimaakseen, missä hän voi työskennellä vapaasti, missä hän sai osakseen rakkautta ja ymmärtämystä — maa, jota syntyperäkin oikeutti häntä sanomaan omakseen. Se maa oli Suomi.

Paul Nicolay oli syntyjään suomalainen vapaaherra ja suomalaisella maaperällä sijaitsevan tilan perijä. Säätyvaltiopäiviin osaaottamalla hän oli tutustunut maan sivistyneeseen luokkaan, Monrepos'ssa oleskelunsa ja saaristolähetyksensä avulla sen rahvaaseen. Hän oli oppinut maan molemmat kielet — joskaan hän ei koskaan puhunut kumpaakaan täysin virheettömästi, tuli hän sentään hyvin toimeen suomentaidollaan, ja ruotsiksi hän saattoi vapaasti ilmaista syvimmätkin ajatuksensa. Suomen vaihtuvat kohtalot eivät olleet häneen koskematta, hänen sydämensä vuoti verta sen kansan kärsiessä, ja hän, tuo hillitty ja alistuva mies, saattoi tuntea mielensä aivan kapinoivaksi sen itsenäisyyttä vastaan tähdättyjen iskujen tullessa. Bobrikoffin sortokautena — sortovuosina — on päiväkirjassa usein tämäntapaisia merkintöjä: "Kauhea päivä Suomelle!" — "Toivon, etteivät promulgeeraisi. Se olisi alhaista!", vieläpä: "Kenraalikuvernööri saanut uuden oikeuden hallinnollisiin karkoituksiin! Mitkä _surman_ajatukset ahdistavatkaan minua." Niin, hän, joka muuten pysyi tarkoin erillään kaikesta valtiollisesta toiminnasta, oli mielellään suomalaisten ystäväinsä käytettävissä, kun oli vaikutusvaltaisilta venäläisiltä piireiltä saatava tietoa tilanteesta tai puhuttava Suomen oikeuden puolesta.

Evy Fogelbergin kirjassa "Vankien ystävä" on kuvaus neiti Mathilda Wreden käynnistä hänen seurassaan v. 1899 metropoliitta Antoniuksen luona. Paroni Nicolayssa ilmeni tässä tilaisuudessa hänen koko tyyni lujuutensa, joka oli hänelle ominainen. Kun metropoliitta tehtyyn pyyntöön väitti, "ettei hänellä ollut mitään vaikutusta", vastasi Paul Nicolay: "Jokaisella rehellisellä miehellä on vaikutuksensa, ja joka ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi." — Paroni Henrik Wrede kertoo toisesta tilaisuudesta, jolloin Nicolay esiintyi Suomen ja oikeuden esitaistelijana. Kun hänen ystävänsä Maksimovski oli saanut tehtäväkseen ottaa osaa Suomen rikoslain uudistamiseen, koetti hän kaikin voimin vaikuttaa häneen meidän maallemme suosiolliseen suuntaan. — Ja jos joku Paul Nicolayn suomalaisista ystävistä oli vaarassa, oli hän aina ensimmäinen, kenen puoleen kääntyä asian selvittämiseksi, mikäli se oli mahdollista. Oli hänen kuinka kiire tahansa ja voimat vähissä, aina hän osoittautui yhtä valmiiksi auttamaan.

Paul Nicolay rakasti Suomen laillista järjestystä, hän rakasti Suomen kansaa — "meidän rakkaasta Suomen kansastamme" hän puhui joskus eikä silloin tehnyt eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä, sillä tätä eroa ei hänen käsityksessään ollut olemassa. Hän rakasti sitä rauhaa ja järjestystä, joka ennen sotaa vallitsi maassamme. Mutta eniten hän rakasti Suomen ylioppilaita.

Rouva af Forselles on kertonut, että kun Paul Nicolay tammikuussa 1901 ensi kerran lukukauden aikana — Turun kesäkokouksessahan hän oli jo esiintynyt — suostui puhumaan eräälle ryhmälle suomalaisia mies- ja naisylioppilaita, hän jälkeenpäin peräti tyytymättömänä suoritukseensa huudahti: "Minkä narrin saittekaan minusta!" ("What a fool you have made of me!") lisäten: "Minä en enää koskaan puhu ylioppilaille." Paroni Nicolay sai hyvin pian kokea, miten paikkansapitävä on sananparsi: "ei koskaan saa sanoa ei koskaan". Hän joutui puhumaan ylioppilaille — myös suomalaisille — useammin ja paremmalla menestyksellä kuin enimmät muut. Ja mitä hän silloin kerran puhui rouva af Forselleksen kodissa — hänen yksinkertaisia, sydämeen tunkevia sanojaan Kristuksen ristin merkityksestä eivät kuulijat unohtaneet, ja ne olivatkin arvokas johdanto hänen myöhempään toimintaansa.