Me olemme aikaisemmin koskettaneet paroni Nicolayn osuutta Turun kesäkokoukseen v. 1900. Sittemmin hän otti osaa melkein kaikkiin tällaisiin kokouksiin ja oli niitä valmisteleväin toimikuntien itseoikeutettu jäsen. Kun ohjelma oli ensin laadittava, kirjoitteli hän pitkiä kirjeitä kristillisen ylioppilasliiton sihteerille vastaten niissä seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Häneltä saatiin neuvoja kokouspaikasta, ehdotettujen puhujien ja esitelmänaiheitten soveliaisuudesta ja monista muista yksityiskohdista — mutta hän ei koskaan vaatinut eikä odottanut, että kaikkia näitä ohjeita noudatettiin. Mistään ei niin hyvin kuin näistä kirjeistä selviä Paul Nicolayn suuri, vilpitön nöyryys. Hän kirjoitti kokemattomille nuorille, jotka ottivat osaa liiton työhön, kuin täysin vertaisilleen, ja hän antoi aina arvoa heidän mielipiteelleen. Jollei käynyt, niinkuin hän tahtoi, jos "toverit" vastustivat jotakuta hänen ehdotustaan, otaksui hän tavallisesti, että Jumalalla oli omat tarkoituksensa salliessaan asian saada sellaisen käänteen. Mutta hän ei koskaan kieltäytynyt antamasta kokemustaan käytettäväksi — olipa kyseessä kesäkokoukset tai jokin muu asia: toimihenkilöitten vaalit, esitelmäsarjat, raamattupiirityö.
Itse kesäkokouksissa paroni Nicolay sai tavallisesti Osakseen jonkun puhujatehtävän tai useampiakin; niinpä hänet monesti pyydettiin konferenssin avaajaksi tai päättäjäksi. Mutta hän otti niihin osaa paljoa tehokkaammallakin tavalla — hänestä tuli näiden tilaisuuksien innoittava ja johtava henkinen voima, joka painoi persoonallisen leimansa kokouksiin. Ne eivät saaneet alentua "huviretkiksi" tai kesäjuhliksi — niitä oli valmistettava ja kannatettava monin rukouksin, kaikkien läsnäolevien uskovain ylioppilaitten tuli muistaa olevansa vastuussa etsivistä tovereistaan — Jumala ei halua "sienikristityitä", jotka vain imevät itseensä elämän vettä, mutta eivät anna toisille, sitä vertausta hän käytti mielellään — ja sen ohella myös omalta kohdaltaan pyrkiä pyhittymään ja syvenemään. Nuoruudenilon tuli päästä oikeuksiinsa — samoin kuin venäläisissäkin kokouksissa paroni Nicolay saattoi olla näissäkin iloisista iloisin — mutta ei niin, että se häivytti silmistä varsinaisen päämäärän, sielujen voittamisen Kristukselle. Hänen seurassaan olleet muistavat, kuinka silloin usein arkinen keskustelu sai vähitellen yhä vakavamman leiman, kunnes hän lopuksi keskeytti sen hiljaa sanomalla: "Muuttakaamme nyt nämä ajatukset rukouksiksi."
Hänelle itselleen olivat nämä useimmiten kauniilla seuduilla vietetyt kesäpäivät virkistyksen aikoja. Hän viihtyi hyvin suomalaisten ylioppilaitten parissa, ja hänestä tuli heidän rakas ystävänsä ja kenties suurempaa arvovaltaa nauttiva kuin hän olisi itse toivonut. Kun juna tällaisella kesäretkellä alkoi lähestyä kokouspaikkaa ja vähitellen täyttyi valkolakkisista nuorista, kävi hän yhä säteilevämmäksi, ja hänen ilonsa oli vilpitön, kun kuoro viritti jonkun huomiotavetävistä lauluistaan: "Oi, kuinka ihanaa…" tai "Sinusta, Jeesus, laulan ilomiellä…" Hän ei ollut soitannollinen eikä ymmärtänyt edes kirkkokonsertteja, mutta tätä laulua hän rakasti. Täkäläinen huoleton nuoruudenraikkaus oli hänelle yleensä kuin lepoa Venäjän hermostuneen tunnelman jälkeen. Ja nuoret tungeksivat hänen ympärillään — "paroni Nicolayn", "Paul-sedän" — vasta kun hän oli mukana, oli kaikki niinkuin olla piti. Pelkästään se, että kuultiin hänen hennon, mutta iloisen äänensä sanovan "päivää, päivää, rakas ystävä", tuttu sorahdus "rakas" sanassa, että nähtiin taas tuo ikäänkuin asiaankuuluva urheilulakki, joka huoneeseen tultua tavallisesti katosi harmaan takin taskuun — jo se loi jokaiseen kodikkuuden tunnetta.
Ja seuraavinakin päivinä oli "paroni" yhä — siitä huolimatta, että hänen käytöksensä oli niin vaatimatonta, että se tuntui ujolta — kokouksen keskeinen henkilö. Hänen raamattutuntinsa, käsittelivätpä ne henkilöitä, kuten Jaakobia, Eliasta, Paavalia, tai jotakin yleistä aihetta, kuten "uskon voimaa", sisälsivät aina jonkun käytännöllisen totuuden, joka syöpyi mieliin ja jäi saaliiksi matkalta. Miten uuden arvon saikaan Jaakobin vaikeatajuinen tarina, kun se luonnehdittiin kertomukseksi siitä, "kuinka Jumala johti ja kasvatti miestä, jolla oli varsin (paroni Nicolayn suussa = hyvin) [ruotsiksi 'ganska' ja 'mycket'] monimutkainen ja vaikea luonne"', ja kuinka selväksi kävi vuorisaarnan toinen luku, kun hän sanoi, että sen pääajatuksena oli "sydänkammioissa asuvan totuuden" vaatimus. Kuinka iskikään mieliin hänen tulkintansa Matt. 5: 22:sta: "Antipatia on vihaa." Entä puheet, jotka vetosivat mieskohtaisesta kunkin omaantuntoon — ilman paatosta, ilman liikoja sanoja — kuinka valtavasti ne vaikuttivatkaan! "Meidän suhteemme Häneen — sinun ja minun — tulee olla kauttaaltaan tosi" — nämä sanat voitaisiin panna kaikkien paroni Nicolayn esitysten otsakkeeksi. Se oli hänen silmissään ensi ehto Kristusta lähestyttäessä, eikä hän väsynyt viittaamaan siihen — eikä kukaan väsynyt kuuntelemaan.
Kuvaava oli erään aivan nuoren pojan sana Ilmajoen kokouksessa — viimeisessä, missä paroni Nicolay oli mukana. Kun joku kysyi nuorukaiselta, kenestä esitelmöitsijästä hän piti eniten, vastasi hän välittömästi. "Paroni Nicolaysta — täytyyhän uskoa mitä hän sanoo." Hänen vaikutuksensa salaisuus oli juuri tämä hänen herättämänsä rajaton luottamus, joka pakotti jokaisen kuulijan pysähtymään siihen, mikä oli totuus tälle totuuden miehelle. Siksi odotettiinkin jonkinlaisella jännityksellä mitä hän sanoisi, kun hänen osakseen oli tullut vastata johonkin "kysymykseen" — noihin nimettömiin, kirjallisiin kysymyksiin, joita saatiin kesäkokouksissa pistää "kysymyslaatikkoon" vanhempien osanottajain sittemmin vastattaviksi. Vastaus sisälsi monesti käytännöllisen neuvon, jolla tuli olemaan suuri merkitys kysyjälle — enimmäkseen viittauksen johonkin raamatunlauseeseen tai useampiinkin tai kehoituksen tutkia jotakuta raamatun kertomusta määrätyltä näkökannalta, joskus — jos kysymys oli "ulkopiirinen" (perifeerinen) — kehoituksen jättää se rauhaan ja keskittyä pääasiaan. Hyvin usein sattui vastaus kysyjän omaantuntoon, johonkin sairaaseen kohtaan pakottaen hänet näkemään itsensä uudelta kannalta. Mutta aina se annettiin sellaisessa muodossa, että se tuntui kokonaan taistelutoverin kädenannolta, ei koskaan kiistämättömältä oraakkelilauselmalta, ei koskaan niin täysin valmiilta, että se olisi ollut vain ilman omaa ponnistusta vastaanotettava. Ihmiset, niin hän arveli, tuli käännyttää, mutta "ei meihin, meidän opilliseen katsomukseemme, vaan omakohtaisesti kokemaan totuutta." —
Vähin ei ollut Paul Nicolayn merkitys sielunhoitajana kristillisen ylioppilasliikkeemme piirissä. Hän ei ollut koskaan niin iloinen kuin milloin joku tuli puhumaan hänelle hengellisistä vaikeuksistaan, ja niin sattui usein sekä kesäkokouksissa että hänen käydessään Helsingissä. Tällöin hän raivasi monille etsiville nuorille tien persoonalliseen kristinuskoon osoittamalla heille, että aluksi voi jättää koko joukon kysymyksiä avoimiksi, kunhan Kristus on päässyt käsiksi omaantuntoon ja tahto alistettu Hänelle. Hän, jonka uskonelämä oli niin yksinkertaista ja eheää, osoitti ihmeellistä ymmärtämystä niitä kohtaan, jotka olivat epäilyjen — ehkä ei aivan tavallistenkaan — vaivaamia. Joka suhteessa Paul Nicolayta kuvaava on hänen eräälle nuorelle kirjoittamansa kirje, naiselle, joka oli kertonut hänelle, ettei uskonut voivansa olla muitten kristittyjen kanssa yhteistyössä, hän kun ei tietänyt, oliko hänen uskonsa edes pääpiirteissään sama kuin heidän — m.m. oli käsitys Kristuksesta syntien sovittajana vielä hänelle vieras. Kirje alkaa siirtymällä heti in medias res:
"Minä muistan, mitä minulle itselleni on maksanut päästä hengellisesti 'omille jaloilleni', olla 'Kristuksen lain' alainen, mutta vapaa 'ihmisten laeista'. Tahdoin olla uskollinen ja tunnollinen suhteessani Jumalaan ja Hänen sanaansa, mutta sallimatta ihmisten painaa minuun omaa leimaansa ja pakottaa minua matkimaan heitä dogmaattisissa sanamuodoissa ja puheenparsissa. — — — Minulla on 'Kristus minussa' merkinnyt enemmän kuin 'Kristus minun puolestani', sillä kokemukseni kulki enemmän sitä reittiä. Se ei tiedä sitä, että toinen puoli asiasta olisi tarpeeton tai liikaa. Kristus ei noudata kaavoja kasvattaessaan meitä. Hän ilmaisee itsensä toiselle enemmän toiselta, toiselle enemmän toiselta puolen, ja vähitellen me huomaamme noiden eri teiden risteilevän hautomatta salahankkeita toisiaan vastaan. — —
"Mutta kuinka voitte luulla, että Teidän täytyisi tuntea itsenne eristyneeksi kristittyjen joukossa? Se joka voi sanoa Kristuksesta 'minun Herrani ja minun Jumalani', on varmasti kristitty. On niin ihanaa, ettei kristittyjen yhteys ole muotojen ja sanontatavan yhteyttä, vaan hengen. Kristus rakastaa kukkiansa eikä tahdo, että toinen jäljittelisi toista, vaan että kaikki erikoislahjoineen pyrkisivät Hänen kaltaisikseen. 'Unity in Variety' ['Yhdenmukaisuutta moninaisuudessa'], niinkuin englantilainen sanoo. 'Yksi on Mestarinne — Kristus', eivät ihmiset. Se tekee meidät vapaiksi, mutta Kristukselle alistetuiksi. Niin kauan kuin seuraatte Häntä nöyränä ja hyvällä omallatunnolla, ei Teidän tarvitse olla levoton tulevista eikä yksin jäämisestänne. Kaikki johonkin määrin kypsät kristityt tunnustavat täysin Teidän oikeutenne olla itsenäisesti Kristuksen johdossa."
Kuinka onkaan kirjoittaja osannut asettua kysyjän omalle kohdalle voidakseen nähdä oikealta kannalta hänen erikoisvaikeutensa, kuinka hellävarainen, mutta samalla luja on hänen otteensa tuohon nuoreen sieluun. Juuri hänen selvä käsityksensä jokaisen ihmisen oikeudesta yksilölliseen kehitykseen, hänen varmuutensa, että "Jumala tahtoo alkuteoksia eikä jäljennöksiä", oli niin suuriarvoinen hänen seurustelussaan ylioppilaitten kanssa. Ja kuinka selvän, kauniin kuvan hän tietämättään luo omasta itsestään: vapaa, mutta alistettu, Kristuksen orja — mutta ei kenenkään muun.
Ei ole ihme, että Paul Nicolayn persoonallinen vaikutus Suomen ylioppilaihin oli niin suuri — sepä olikin todellisuudessa hänen paras osuutensa meidän kristillisessä ylioppilasliikkeessämme. Olematta itse siitä tietoinen hänestä tuli monien ylioppilaitten silmissä kuin ihanne, joka tapauksessa herättävä esikuva. Tuskin voitaneen arvostaa liian suureksi hänen kasvattavaa merkitystään niiden yhdistyksen jäsenten elämässä, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin. Ei vain sanoillaan, koko olemuksellaan hän viittasi siihen, mikä elämässä on keskeisintä. Itse hän etsi kustakin vain sisäisiä arvoja, ja hän liikkui näiden usein hyvin pienistä ja yksinkertaisista oloista lähteneiden nuorten miesten ja tyttöjen keskuudessa yhtä koruttomasti ja luonnollisesti kuin hän olisi käyttäytynyt suurruhtinaallisessakin salongissa, ei koskaan teennäisen kohteliaana, mutta aina ystävällisenä ja auttavaisena, jopa nuorimpiakin kohtaan, aina hillittynä ja kärsivällisenä. Näin kävi monelle ilmi mitä on todellinen sielunsivistys — että se on kaiken pöyhkeilyn, kaiken oman oikeuden kärttämisen niinkuin myös kaikkinaisen sielullisen hentomielisyyden vastakohta, olipa sen muoto mikä tahansa. Kun matkalla kesäkokoukseen nähtiin "paronimme" — "vår baron" — nousevan luovuttaakseen paikkansa jollekulle, joka näytti olevan sen tarpeessa tai, niinkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin, ottavan kantaakseen toisen matkasälyjä, niin se vaikutti hänen seurassaan oleviin nuoriin miehiin enemmän kuin monet saarnat.