Muuan Paul Nicolayn koulussa ollut kertoo pienen tapahtuman, joka oli lähtemättömästi syöpynyt hänen mieleensä. Paroni Nicolay seisoi Helsingissä Ylioppilastalon edustalla pahimmassa raitiovaunutungoksessa koettaen pyrkiä johonkuhun niistä. Ihmiset raivasivat itselleen tietä kyynäspäillään ja yrittivät ennättää toisten edelle — niinkuin maailmassa on tapa. Paronin vierellä oli vaatimaton työläisvaimo, jonka oli hyvin vaikea päästä vaunuun, kun muitten vahvempain aina onnistui työntää hänet syrjään. Silloin koroitti paroni Nicolay, joka odotteli kärsivällisesti omaa vuoroaan, hauraan äänensä hänen puolestaan: "Akta denna dam!" — "Se ääni tuli kuin toisista maailmoista", kirjoittaa tapahtuman kertoja, "maailmoista, missä vallitsevat vanhurskauden lait, jotka suojaavat pienten ja heikkojen oikeutta." Paroni Nicolay puhui harvoin yhteiskunnallisista vääryyksistä eikä pohtinut mielellään valtiollisia kysymyksiä ylioppilaitten piirissä. Mutta antaessaan heille esikuvan oman sydämensä aateluudessa hän samalla antoi heille käsityksen todellisen kansanvaltaisuuden olemuksesta. —
Hienotunteisuus oli suuressa määrin Nicolaylle ominainen, ja se oli ominaisuus, johon hän pani paljon arvoa. Kehoittaessaan "persoonalliseen työhön" sielujen voittamiseksi hän lisäsi usein: "Tietysti me emme saa olla epähienotunteisia." Tässä niinkuin muussakin on meidän, arveli hän, noudatettava Jeesuksen askeleita — Hän kolkuttaa sydämemme ovea, mutta ei murtaudu sisään väkivalloin — siihen Hän on liian hienotunteinen; Hän odottaa, että avaamme Hänelle. Mutta niinkuin talon katolle nostettu lippu voi osoittaa, että siinä asuu jonkin maan konsuli, joten sen maan asukkaat tietävät mistä hänet tavata, niin tulee meidän aina näyttää väriä siksi paljon, että ne, jotka kaipaavat kristillistä seuraa tai opastusta, epäröimättä voivat kääntyä meidän puoleemme. Tästä oli siis tullut sen "todistamisprobleemin" lopullinen ratkaisu, joka oli nuoruusvuosina ahdistanut häntä.
Itse oli paroni Nicolay näihin aikoihin, kuten olemme nähneet, aina altis auttamaan jokaista, joka tarvitsi häntä, sekä neuvoillaan että työssä ja toimessa. Hänestä ei mikään ollut vähäpätöistä, mikä voi palvella Jumalan valtakuntaa, hän pyrki aina olemaan vähimmässäkin hairahtumattoman uskollinen. Hän ei koskaan tieten tahtoen jättänyt vastaamatta kirjeeseen, hän ei koskaan laiminlyönyt sovittua kohtaamista, hän ei unohtanut milloinkaan hänelle uskottua asiaa. Hänen täsmällisyytensä oli ilmiömäinen — ja mielellään hän odotti myös muilta täsmällisyyttä seurustelussa hänen kanssaan, seikka, jossa suomalaiset ylioppilaat varmasti tuottivat hänelle monta katkeraa pettymystä. Hänelle oli täsmällisyys rehellisyyttä — hänen suussaan "niin" oli aina oleva "niin" ja "ei" myös "ei". Jos hänen joskus täytyi peruuttaa lupauksensa, esim. yhdistyksessä esiintymisensä, oli hän kovin onneton. Niinpä hän kirjoittaa kerran, kun "ei löydä aihetta, joka kelpaisi viestiksi": "Minä olen valmis lähipäivinä 'paastoten ja rukoillen' etsimään Jumalan viestiä; mutta jollei sitä tule, mitä sitten? Silloin ei auta muu kuin tehdä lakko, jättää P. yksin pitämään esitelmiään ja olla koskaan enää näyttäytymättä yhdistyksen huoneistossa, kun olen tällä tavoin petkuttanut Teitä". — Puoliksi leikkisäin sanain takana piilee kylläkin vakava itsesoimaus.
Yhdistyksen jäsenille oli aina juhlahetki, kun paroni Nicolay saapui lukuvuoden aikana Helsinkiin, olipa joka kerta kuin hän olisi tuonut muassaan elähdyttävän henkäyksen, niin "kuivaksi ja typötyhjennetyksi" kuin hän itse saattoikin tuntea itsensä. Oli helpompi rukoilla ja tehdä työtä, kun hän oli mukana, ja vaikka hänen käyntinsä olivat harvat — hän tuli Helsinkiin pari kertaa lukuvuoden kuluessa — sai vähitellen koko yhdistyselämä leimansa hänen persoonallisuudestaan, niinkuin huomasimme olleen kesäkokousten laita. Hänen henkensä, rukouksen ja yksinkertaisen hartauden henki tuli vallitsevaksi Suomen kristillisessä ylioppilasliitossa — ehkä jossain määrin puhtaasti akateemisen sävyn kustannuksella, mutta yhtäkaikki hengellisen vapauden ja hilpeän työhalun merkeissä.
On luonnollista, ettei liitto kuitenkaan aina voinut pysyä sillä tasolla, millä paroni Nicolay olisi suonut näkevänsä sen, ettei hän suinkaan aina voinut olla tyytyväinen sen toimintaan. Monissa kirjeissä hän arvostelee tätä toimintaa varsin ankarasti — mutta arvostelu oli aina ystävän, ei moittijan. "Suomen ylioppilasliitto elää seisahduksen aikaa — sinun pitäisi tulla tänne", hän esim. saattoi kirjoittaa ystävälleen Wilderille.
Juuri nämä paikoilleen jäämisen ajat tekivät hänet huolestuneeksi, välikaudet, jolloin liikkeen kasvu pysähtyi. Kasvulla hän saattoi tarkoittaa ulkonaista kehitystä, uusia valloituksia ylioppilasmaailmassa, ja hän piti tärkeänä, ettei liitto unohtaisi lähetystyöntekijän tehtäväänsä. Mutta ennen muuta hän tarkoitti sen sisäistä, hengellistä kehitystä. Ilmajoen kesäkokouksen jälkeen 1919, johon hän oli pääasiassa tyytyväinen, hän kirjoittaa päiväkirjaansa itse liikkeestä: "Kuinka se on kasvanut — kooltaan, mutta tuskinpa laadultaan." Niinkuin Venäjällä teroitti hän aina täälläkin, että yhdistyksessä tulisi aina olla eläväin kristittyjen ydinjoukon antamassa leimansa sen toiminnalle, ja jos hänestä tuntui sen sisäistä elämää uhkaavan vaara, että suola oli käymäisillään mauttomaksi, oli hän ensimmäinen varoittamaan. Hänen ehdotuksestaan alettiin Suomessa v. 1913 pitää n.s. retreat-kokouksia, s.o. pieni ryhmä yhdistyksen jäseniä kokoontui maaseudun hiljaisuuteen itse syventymään sekä neuvottelemaan vastaisesta työstä. Ei kukaan, joka oli vastuussa yhdistyksen hengellisestä työstä — siis muitten sieluista — saanut tyytyä siihen tietoisuuteen, että oli itse kääntynyt, pelastettu — oli hetkeksikään laimentumattomalla hartaudella pyrittävä eteenpäin pyhityksen tiellä.
Muuan yhdistyksen jäsen on merkinnyt muistikirjaansa muutamat sanat, jotka paroni Nicolay lausui helmikuun 6:ntena 1914 — eikä hän ollut varmastikaan ainoa, joka painoi ne mieleensä. Sanat kuuluivat näin: "Ylimpänä tehtävänämme on kirkastaa Jumalaa vaelluksellamme." Samassa yhteydessä paroni Nicolay luetteli myös muutamia omistamisen arvoisia jalokiviä: kärsivällisyyden, joka kylläkin on vaikea saavuttaa; sävyisyyden, joka tekee omistajansa mielen tyyneksi ja rauhalliseksi silloinkin kun muut suuttuvat ja menettävät tasapainonsa; puhtauden, joka käsittää ajatusmaailmankin; rohkeuden, joka ei välitä enemmistön mielipiteistä; totuudellisuuden, joka ei siedä mitään, joka ei ole täysin totta, ja viimein rakkauden, joka lähestyy epäsympaattisintakin.
Sellaisen ihanteen hän asetti nuorille. Hän sai sen vuorisaarnasta — sitä hän mielellään vertasi "kuvastimeen, josta näemme itsemme sellaisina kuin olemme ja kuin meidän tulisi olla". Tätä ihannetta kohti tulisi jokaisen kristityn pyrkiä koko elämänsä — ei omalla voimallaan, vaan ylläpitämällä elämänyhteyttä Jumalan kanssa. "Meidän ei tule olla vetureita, vaan sähköraitiovaunuja", hän sanoi usein juuri tätä kosketusta tarkoittaen. Yhä uudelleen hän puhuessaan yhdistyksen jäsenille viittasi noihin kahteen suureen voimanlähteeseen: raamattuun ja rukoukseen, "aamuvartion" hiljaisiin iäisyyshetkiin. "Kuinka on aamuvartion laita?" hän kysäisi eräältä entiseltä yhdistyksen jäseneltä, kun tapasi tämän pitkän eron jälkeen ja kuuli hänen valittavan "hengellistä kuivuutta". — "Pitäkää rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta!" hän kehoitteli erästä toista entisistä ylioppilaistaan, joka nyt itse oli saanut liitossa johtavan aseman, kun tämä vähää ennen hänen kuolemaansa kävi hänen luonaan. Se oli kuin viime tervehdys koko kristilliselle ylioppilasliikkeelle: "Pitäkää rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta" — — pyhityksestä.
Paroni Nicolay käsitti tuskin itse, kuinka välttämättömäksi hän oli käynyt Suomen kristityille ylioppilaille — hän epäili aivan liiaksi omaa työtään. Kun hänet kutsuttiin Helsinkiin pitämään julkista esitelmäsarjaa yliopiston juhlasalissa tai raamatuntutkisteluja yhdistyksen huoneistossa, herätti hänessä monesti kummastusta, että "tahdottiin hänet". Olihan niin monta muuta käytettävissä, arveli hän. Sillä kertaa, jolloin hän luuli olevansa pakotettu "lakkoilemaan", jolloin hän ei löytänyt "viestiä" tuotavaksi — hän kirjoitti vielä: "On varsin luultavaa, että Te olette jättäneet huomiotta jonkun, jonka Jumala on tarkoittanut puhumaan, ja ettei ole ollenkaan Hänen tarkoituksensa, että minä taas esiintyisin." Ja kun keväällä 1919 hänelle tuli n.s. pohjoismaalaisen toimikunnan kutsu saapua puhujaksi skandinavialaiseen kesäkokoukseen, joka oli määrä pitää Tanskassa, hän kieltäytyi — vaikka hän oli niin monesti ennen ollut mukana — aivan jyrkästi ja luetteli vastauskirjeessään koko joukon nuoria puhujia, jotka "paljoa paremmin kuin hän edustaisivat Suomea". Mutta liikutettu ja kiitollinen hän oli joka kerta kun sai jonkunkaan todistuksen ylioppilaitten kiintymyksestä. Kun hänen v. 1914 täytyi jäädä pois Turun kesäkokouksesta, lähettivät osanottajat hänelle tervehdyksen, jossa oli suuri joukko allekirjoituksia. Kiitoskirjeessään hän lausuu siitä ihmetyksensä ja sanoo: "Jumala heitä kaikkia siunatkoon heidän ystävällisyydestään 'vanhaa ukkoa' [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä] kohtaan. Tämän nimiluettelon minä säilytän oikein kallisarvoisena lahjana."
'Vanhaksi ukoksi', 'sedäksi', joka oli jo joutunut hieman asiain ulkopuolelle, hän mielellään nimitteli itseään suhteessaan yhdistyksen nuorempiin työntekijöihin. Hän pelkäsi olevansa heidän tiellään, pelkäsi sitäkin, ettei hän ollut "hyödyksi kokouksissa". Kun hän ei Ilmajoen kokouksessa tullut niin paljon kosketuksiin nuorten ylioppilaitten kanssa kuin ennen, virkkoi hän rouva af Forsellekselle kaihonsekaisella huumorilla: "Täällä me kuljemme kuin kaksi Olympon jumalaa." Korkealle jalustalle hän pyrki kaikkein vähimmin. Hän tahtoi palvella ylioppilaita, ei saada heidän ihailuaan. Kuitenkin hän varmaan iloitsi, kun 1918 sai kutsun Suomen kristillisen ylioppilasliiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Hän ei voinut olla tuntematta sitä vilpitöntä tunteen lämpöä, jota liiton päätös huokui. Ja mitä hän todella oli Suomen ylioppilaille, se on saanut täysipitoisen ilmaisunsa seuraavissa hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuissa sanoissa: