"On kuin meistä olisi tullut orpoja; mutta minä olen aivan varma, ettei hän kuole koskaan niiltä, jotka edes kuulijoina ovat joutuneet hänen vaikutuspiiriinsä. Hän pysyy aina rohkaisevana ja lämmittävänä esikuvana siitä, kuinka Jumala kykenee kirkastamaan ja pyhittämään ihmiselämän, joka uskotaan kokonaan Hänen käsiinsä."

Jos Paul Nicolay olisi tietänyt, että hän oli voinut antaa Suomen kristityille ylioppilaille vilauksen Jumalan sieluja muuttavasta ja pyhittävästä voimasta, hän olisi iloinnut siitä. Sillä siihen hän syvimmältä pyrki, jos mihin.

* * * * *

Suomen kristillisen ylioppilasliiton miesjäsenten joukossa on koko sen olemassaolon aikana ollut muuan opiskelijain ryhmä vahvemmin edustettuna kuin muut — teologit. Nuorista, jotka, usein uskonnollismielisistä kodeista tulleina, saapuvat yliopistoon valmistautuakseen papintehtävään, on enimmäkseen aivan luonnollista, että he liittyvät tämänkaltaiseen järjestöön. Kristillinen ylioppilasliitto on siten parin vuosikymmenen ajan ollut tuleville saarnamiehille ja sielunhoitajille, etupäässä kansankirkkomme piirissä, jonkinlainen käytännöllinen esikoulu, joka on tehokkaasti täydentänyt yliopiston antamaa teoreettista valmistusta. Täällä he ovat joutuneet kosketuksiin sivistyneen uskovan nuorison kanssa, joka kuuluu erilaisiin uskonnollisiin suuntiin, jopa yhdyskuntiinkin — täällä he ovat tottuneet vapaasti keskustellessaan humaanisten tieteitten, lääketieteen ja sosiologian harjoittajani kanssa selvittämään itselleen oman tieteellisen ja käytännöllisen kantansa uskonelämää koskevissa kysymyksissä. Esiintyen aluksi puhujina ja hengellisinä johtajina älyllisesti kehittyneitten ja vaativain toverien parissa he ovat tottuneet panemaan työhönsä parastaan. Näin on ylioppilasliitto varmasti suorittanut tärkeätä työtä myös kirkon palveluksessa, eikä kenenkään vaikutus ole tässäkään kohdin ollut syvempi ja pysyvämpi kuin paroni Nicolayn. Se, joka ylioppilasvuosinaan kuuli hänen tehostavan täydelliseen vilpittömyyteen pohjautuvaa persoonallista suhdetta persoonalliseen Jumalaan uskonnon päämääränä ja tarkoituksena, ja joka seurustelusta hänen kanssaan oppi ymmärtämään tällaisen suhteen merkityksen, ei ole voinut pappinakaan tyytyä vanhoihin, kuluneisiin polkuihin — velttouden tai itsekylläisyyden teihin. Ylioppilasliitossa työskentelemällä Paul Nicolay tuli siten hänelle ominaisella tavalla — sisästä käsin ulospäin — toimineeksi kirkollisen elämämme uudistajana. Ja elämänsä lopulla hän joutui vielä paljoa välittömämmin tarttumaan siihen. — Olemme aikaisemmin todenneet, että paroni Nicolayn suhde siihen kirkkoon, johon hän kasteen kautta kuului, oli alkujaan kylmähkö. Kaikki, mikä oli pelkkää muotoa ja ulkokuorta, oli hänelle vastenmielistä, ja luterilaisessa kirkossa hän näki nuorena — ja myöhemminkin — ulkonaisten muotojen varsin usein rehentelevän sisällyksen kustannuksella. "Kääntymättömiä" pappeja, jotka julistivat saarnastuoleistaan mitä eivät itsekään uskoneet tai mikä ei vielä ollut tullut heille eläväksi, hän aina tuomitsi ankarasti. Heidän saarnansa olivat hänestä sanomattoman ikäviä, eikä hän salannut sitä. "Miksi he etsivät aiheitaan niin kaukaa? Ihmekö sitten, että ihmiset lakkaavat tulemasta kirkkoihin?" sanotaan kerran päiväkirjassa. — Paroni K. A. Wrede kertoo, kuinka he olivat yhdessä olleet kuulemassa tuollaista "ikävää" saarnaa. Kun paroni Wrede sitten sanoi aikovansa lähteä kotiin lepäämään — "pikkuisen torkahtamaan" — selitti ystävä sen jo tehneensä, ja kysymykseen, milloin ja missä se oli käynyt päinsä, tämä vastasi tyynesti: "kirkossa." Varsin ankarasti paroni Nicolay erään toisen kerran puhui papista, joka ei rukoillut rukoustaan "Jumalan, vaan seurakuntansa kuultaville". Hän kärsi aina rukouksen tai hengellisen puheen sävystä, jos se ei ollut aitoa, kuulipa sen luterilaisessa kirkossa tai vapaakirkollisten rukoushuoneessa. Yhtä vähän hän sieti jumaluusopillisia viisasteluja, ahdasmielistä dogmatismia tai muodollisuutta. "Minä olen aina ollut kehno kirkkokristitty niin luterilaisten kuin vapaakirkollisten silmissä", hän tunnusti v. 1914. Itse hän oli valmis, kuten tiedämme, suomaan laajan vapauden kunkin yksilön Jumala-suhteelle, sikäli kuin tämä oli "Kristukselle alistettu". Kannattamatta omasta puolestaan äärimmäisyyssuuntia raamatuntutkimuksen alalla — "liian paljon radikaalia teologiaa" oli kerran hänen paheksuva arvostelunsa eräästä pohjoismaisesta kokouksesta — ei hän tahtonut kieltää keneltäkään oikeutta kulkea omaa tietään tässä kohdin, niin kauan kuin tutkija "pysyi nöyränä ja Jumalan opetettavana", eivätkä hänestä mitkään mielipiteet, olivat ne miten oikeaoppisia tahansa, voineet olla sielun pelastuksen ehtona. Kuvaava on kysymys, jonka hän teki eräälle henkilölle, kun tämä tuli hänelle tunnustamaan levottomuutensa eräästä ystävä-vainajastaan, joka oli ennen kuolemaansa sanonut olevansa "uudenaikuisten teoriain" kannalla: "Luuletteko Te, että oikeauskoisuutemme pelastaa meidät?" — Ei liioin osanotto ulkonaisiin kirkollisiin toimituksiin ollut hänestä olennaista Jumala-suhteelle, joskin hänellä oli syvä kunnioitus kirkon sakramentteja kohtaan.

Ne katsantokannat, joita hän aikaisemmin oli tavannut luterilaisella papistolla, olivat yleensä olleet niin kokonaan toista maata, että hänessä aivan luonnollisesti heräsi ennakkoluuloja koko tätä oppikuntaa vastaan. Kun paroni K. A. Wrede v. 1902 suoritti "venia concionandi" tutkintonsa, jonka kautta hän sai oikeuden saarnata kirkoissa, paheksui paroni Nicolay tätä askelta ja lausui ystävälleen siitä jotenkin purevia huomautuksia. Kyllä "sinusta tulee lopulta vielä pappi", hän sanoi ivallisesti. "Jos työlläsi on jotain arvoa, niin johtuu se juuri siitä, ettet ole pappi ja sittenkin julistat Jumalan sanaa." Aikaa myöten hän oppi kuitenkin ymmärtämään ystävänsä menettelyn oikeutetuksi. Hänen käsityksensä luterilaisesta kirkosta muuttuivat yleensä vähitellen, eikä syynä ollut se, että hän olisi vaatinut papistolta vähemmän, vaan kai se, että hän nyt useammin huomasi yksityisten pappien vastaavan näitä vaatimuksia, niinkuin myös se, että hänen silmänsä avautuivat näkemään, kuinka suuri merkitys kirkolla sellaisenaan voi ja tulisi olla kansan elämässä.

Työ Suomen ylioppilaitten hyväksi edisti varsin paljon paroni Nicolayn katsantokannan kehittymistä tähän suuntaan. Osittain vei hänen isällinen suhteensa nuoriin teologeihin hänet paljoa läheisempään suhteeseen myös siihen kirkkoon, jonka piirissä näiden oli määrä työskennellä — hän ei voinut jäädä siihen nähden arvostelevaksi katselijaksi. Osittain hän kesäkokouksissa tutustui useihin iäkkäämpiin pappeihin, heidän joukossaan moniin sympaattisiin, lämminsydämisiin ja koruttomiin miehiin, aivan toisenlaatuisiin kuin hänen kauhistuksenaan olleet kuolleen kirkollisuuden edustajat.

Samalla kuin hänen käsityksensä kirkon miehistä näin tuli valoisammaksi, kävi hänen omasta esimerkistään heille todella ilmi mitä hyvällä maallikkojulistuksella on annettavaa, ja syvä raamatuntuntemus sekä runsas kokemus, joka piilottelihe hänen vaatimattoman esiintymisensä varjossa, herätti heissä kunnioitusta ja ihailua. Jo Turun kokouksessa 1900 sai paroni K. A. Wrede hämärässä eteisessä ystävänsä päätettyä salissa pitämänsä puheen eräältä papilta syleilyn, joka ilmeisesti oli aiottu Nicolaylle, joskin innostunut pappismies erehdyksestään selvittyään hyvänsuovasta virkahti: "No olkoon sitten Wredellekin!" Joskaan tämä sydämellinen ystävyydenosoitus siis ei osunut paroni Nicolayhin, sai hän sittemmin kyllä monia samanlaisia, suomalaisilta papeilta.

V. 1905 paroni Nicolay suostui ensi kerran ottamaan osaa kirkollisluontoiseen työhön, kun hän lupautui pitämään sarjan herätyskokouksia Helsingin kaupunginlähetyksen rukoushuoneessa. Seuraavana vuonna kutsuttiin hänet ja paroni Wrede ensimmäiseen omakohtaiseksi hartaudeksi aiottuun yksityiseen pappiskokoukseen, joka oli määrä pitää Turussa. "Kummallinen kutsu" se oli hänestä — siksi kaukana hän vielä tunsi olevansa papistosta ja sen harrastuksista. Mutta hän noudatti joka tapauksessa kutsua — ja suoriutui täydelleen kirkollisena puhujana sekä sai monta uutta ystävää kokouksen osanottajista. Kuitenkin hän vielä vuotta myöhemmin arvelee, kun hänen on määrä ottaa osaa Seinäjoen pappiskokoukseen: "Mitä minä puhun kaikille näille papeille?" ja hänellä on sitten paljon muistuttamista kokouksen järjestelyä vastaan: ei ollut kyllin selvää mihin pyrittiin hengellisessä suhteessa — ja liian paljon aikaa hukattiin kahvinjuontiin. Siihen, että puhtaasti hengellisiin arvoihin pantiin seuraavissa pappiskokouksissa yhä enemmän huomiota, vaikutti varmasti johonkin määrin paroni Nicolayn läsnäolo. Tämä yhteiskunnan huippujen tuttu mies, joka oli oppinut käyttämään kaikkea mitä omisti "niinkuin ei sitä käyttäisi" ja joka silloin, kun oli keskityttävä Jumalan valtakunnan asioihin, vainusi "maailmallisuutta" suomalaiselta kannalta katsoen niinkin viattomassa kuin ajanhukka ja kahvinjuonti, vaikutti varmaan täällä niinkuin ylioppilaskokouksissakin omalla olemuksellaan kuin voimakas saarna.

Kirkollisella alalla paroni Nicolaylle aukeni vähitellen laajat työmaat. Tosin hänellä ei ollut aikaa eikä voimia noudattaa kaikkia kokousten ja illanviettojen puhujaksi saamiaan kutsuja, mutta hän esiintyi kuitenkin useasti kirkollisena puhujana — varsinkin Helsingin Lähetyskirkossa. Tavallisesti koetti paroni Wrede saada häntä suostumaan siihen, milloin hän saapui Helsinkiin ylioppilastyön vuoksi. Monesti hän vastusti sitkeästi näitä yrityksiä saada hänet houkutelluksi alueelle, joka oli "hänen vastuunalaisuuspiirinsä ulkopuolella". Mutta jos hän kerran antoi taivuttaa itsensä esiintymään kirkkoyleisölle, teki hän tällöinkin voitavansa, antoi parastansa. Mieluimmin hän puhui pikku piireille, ei kuitenkaan ompeluseuroissa tai ohjelmallisissa illanvietoissa teenjuonteineen — hän tahtoi kuulijat kokonaan mukaansa. Jos hänet joskus "pakotettiin" saarnastuoliin, hän tavallisesti kuittasi kirjeissään tuon tapahtuman lyhyellä, mutta ilmaisevalla sanalla: "kamalaa". Hän ei mielestään sopinut puhumaan suurelle sekalaiselle yleisölle — hän tahtoi todella tietää, kenelle hän puhui, sivistyneillekö vai sivistystä saamattomille, ja oliko enemmistö todella uskovia vaiko vain uskonnollisia asioita harrastavia. Varsinaisissa herätyskokouksissa hän ei halunnut myöhemmin elämässään ollenkaan esiintyä. Kun häntä kehoitettiin siihen, huomautti hän aina, ettei hänen asiansa ollut vallata ihmisiä väkirynnäköllä. Sen yhteydessä hän kertoi virolaisen talonpoikaisvaimon ennustaneen näkemänsä unen johdosta, ettei hänen toimintansa Jumalan valtakunnan hyväksi tullut olemaan kylvötyötä, herätystä, eikä liioin elonkorjuuta, iloa ihmisten johtamisesta kääntymykseen, vaan pellon muokkausta, työtä ihmissydämissä heidän saattamisekseen täydempään, eheämpään, parempaan kristillisyyteen.

Olemme nähneet, että paroni Nicolay sai elämänsä kuluessa sekä kylvää että korjata, mutta Suomessa hänen toiminnallaan oli ehkä enemmän tuon virolaisen vaimon viittaama suunta, niin hän ainakin itse arveli, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän keskittyi tämänlaiseen työhön, kristittyjen sydämen valmistamiseen täydemmin vastaanottamaan Mestariansa. Jos hän puhui uskovain piirille raamatullisesta aiheesta, hän toivoi mieluimmin heidän istuvan raamatut kädessä, niin että hän ikäänkuin sai olla heidän oppaanaan maassa, joka hänen omasta mielestään oli täynnä ihmeellisiä, tyhjentymättömiä aarteita.