Ymmärtääksemme mitä kirjojen kirja oli hänelle, on vain aukaistava hänen oma ruotsinkielinen raamattunsa — niin syrjiltään kulunut, että melkein peloittaa käännellä lehtiä. Joka sivu, jokainen sen rivi kertoo, missä suhteessa kirjan omistaja oli lukemaansa. Etuviivaukset, nuolet ja erilaiset piirrot ja viivat — kokonainen kehitetty merkkijärjestelmä — tekevät kirjan merkillisen näköiseksi, ja valkolaidan erikieliset muistiinpanot pakottavat lukijan pysähtymään toisen tekstin kohdalle toisensa jälkeen. Kehän erottaman, jonkin toiminnan alkamiseen viittaavan "kun" sanan viereltä huomaamme sanat: "Jumalan aika"; Johanneksen evankeliumin seitsemännessätoista luvussa me voimme seurata viivaa kaikkiin niihin kohtiin, joissa esiintyy tuo merkityksellinen sana yhtä; monin paikoin on vertailuja joko kreikkalaisen tai englantilaisen tekstin johdolla. Niinpä voimme kuvitella mielessämme, kuinka Paul Nicolay päivittäisen aamuvartionsa aikana ja monena, monena muuna päivän hetkenä istui kirjansa ääreen vaipuneena, läpikotaisin valppaana, toimivana, ikäänkuin keskustellen Herransa kanssa, sielu avoinna Hänen henkensä vaikutukselle. Ja me käsitämme myös tyynenä arvovaltaisuuden, jolla hän selitti raamatun sisältöä muille — olivatpa ne pappeja tai maallikoita — täysin itsenäisesti, mutta ei milloinkaan niinkuin hän olisi puhunut itsestään. Raamatuntutkistelu oli kaiken hänen ylioppilastyönsä pohjana — siitä tuli myös hänen kirkollisen toimintansa ydin. — Tuo toiminta joutui vähitellen määrätyille urille, kun suunnitelma kaikkien kirkollisten seurakuntain uskovien jäsenten yhdistämisestä "sisemmiksi piireiksi" tai "seurakuntaliitoiksi" yhä enemmän alkoi kiinnittää hänen harrastustaan. Tämä ajatus, jonka alkuunpanija oli paroni K. A. Wrede, oli herättänyt vastakaikua useissa maamme papeista. Toivottiin, että saman seurakunnan hajalliset elävät kristityt saisivat toisiaan lähestymällä uskolleen vahvistusta ja edistyisivät pyhityksessä näin kyetäkseen olemaan suolana, joka vähitellen tunkisi koko seurakuntaan kauttaaltaan. Ymmärrämme perin hyvin, että moinen ajatus miellytti paroni Nicolayta. Hän seurasi hartaasti Helsingissä toimivan ystävänsä työtä, ja kun tämä v. 1915 kirjoitti aikovansa saapua Viipuriin pannakseen sielläkin alulle seurakuntaliikkeen, omaksui hän tämän suunnitelman hyvin lämpimästi. Mahdollisimman hyvin valmisteltiin hänestä asiaa hankkimalla sen puolelle "joukko työtä kannattavia rukoilijoita". "Jumala tasoittakoon tiesi. Vaikeuksia syntyy aina, jos mieli saada siunausta. Ovathan pilvet tarpeen, jotta sade alkaisi tipahdella", hän kirjoitti sen johdosta. Ja itse työmuodosta hän lisäsi: "Syntyköön erilaisia piirejä aina sikäli kuin tarve vaatii, ja älköön pidettäkö raamattupiirejä kirkossa, ja älkööt papit ottako puhumista yksinoikeudekseen." Paroni Nicolay ei tällöin vielä ajatellut, että hän itse olisi ollut kutsuttu tehokkaammin ottamaan osaa työhön.

Joka tapauksessa paroni Wrede tuli aikomalleen käynnille Viipuriin, jonka jälkeen kutsuttiin koolle kokous huhtikuun 21:senä ja siinä päätettiin perustaa seurakuntaliitto. Oli muodostettava useita raamattupiirejä — mikä nuorille naisille, mikä vanhemmille uskoville j.n.e. — sekä pidettävä yhteisiä kuukausikokouksia. Mutta pian huomattiin, ettei ajatus ollut toteutettavissa niin helposti kuin oli luultu. Osoittautui miltei mahdottomaksi saada johtajia moniin erilaisiin piireihin, asiaan innostuneet kaupungin papit tarvitsivat apua — ja niin oli vallan luonnollista, että paroni Nicolay niinä kuukausina, jotka hän vietti Monrepos'ssa, yhä enemmän joutui ottamaan osaa viipurilaisten toimintaan. Milloin hänen oli pidettävä raamatuntutkistelu, milloin alustettava keskustelu, ja hyvin usein turvauduttiin hänen neuvoihinsa erilaisissa kysymyksissä. Mutta vasta kun Venäjän olot olivat vapauttaneet hänet pietarilaisista velvoituksistaan, saattoi hän täydellä todella omistautua Viipurin seurakuntaliitolle, jonka sieluna hän oli n.s. punaisena aikana ja sen jälkeisenä vuonna. Tällöin hän alkoi myös tehdä matkoja toisiin kaupunkeihin — Porvooseen, Tammisaareen, Kotkaan — ajaakseen liiton edustaman aatteen asiaa ja perustaakseen uusia raamattupiirejä. Tämä työ kävi hänelle hyvin rakkaaksi ja vei hänet kosketuksiin uskovain ihmisten kanssa kautta maan. Paikkakuntain papit osoittivat yleensä ymmärtämystä häntä kohtaan ja tukivat auliisti hänen pyrintöjään. — Näin Paul Nicolay elämänsä lopulla johtui taas uudelle uralle — tuo uskonnollisen yksilöllisyyden mies joutui käymään työssänsä käsi kädessä valtiokirkon palvelijain kanssa. Se ei kuitenkaan tietänyt sitä, että hän olisi osittainkaan menettänyt hengellisen itsenäisyytensä — hän pysyi tässäkin työssä omana itsenään, ihmisenä, jossa ei ollut hivenenkään vertaa virkamiestä ja jolle kirkolliset muodot eivät ikinä voineet tulla omaksi päämääräkseen, vaan olivat ainoastaan tehokkaita välineitä muitten rinnalla sielujen johtamiseksi Jeesuksen Kristuksen luo. Tämä juuri oli, niinkuin aikaisemmin sanoimme, hänen merkityksensä kirkolle. Kuinka suureksi se merkitys arvattiin kirkollisissa piireissä, todistaa leikkisä, mutta lämpimästä myötätunnosta lähtenyt suomalainen kunnianimi, jonka hän sai Leppäkosken kokouksessa 1918: "pappien paimen".

Pysyvä arvonsa on silläkin Paul Nicolayn osuudella Paul Nicolay — uskonnolliseen elämäämme, että hän saattoi täälläkin voimaan tavan pitää säännöllisiä "kokouksia hengellisen elämän syventämiseksi" Keswickin ja Södertäljen vuotuisten konferenssien malliin. Lähinnä hänen aloitteestaan kutsuttiin ensimmäinen tällainen kokous koolle Porvooseen 1913. Siellä saivat eri tunnustuksiin kuuluvat uskovaiset kristityt tavata toisiaan pyytääkseen yhdessä tunkeutua syvemmälle Jumalan valtakunnan salaisuuksiin ja ottaakseen enemmän vastaan Hänen armoaan. Paroni Nicolay toivoi suuria näistä konferensseista, joiden oli määrä olla asettamassa kristittyjen ihannetta korkeammalle ja kehittämässä heidän hengellistä elämäänsä. Toinen "Keswick-kokous" oli syyskuussa 1919 — sekin Porvoossa. Paul Nicolay oli valmistellut sitä suurella rakkaudella — mutta hän ei saanut olla siinä läsnä. Konferenssipäivinä hän makasi sairasvuoteella, ja pian hän sai kutsun tärkeämpään ja ratkaisevampaan kohtaamiseen — ainoaan, jota ihminen ei voi milloinkaan väistää.

KOTONA JA YSTÄVÄPIIRISSÄ.

Maaliskuun 5:ntenä 1910 Paul Nicolay kadotti äitinsä. Suhde häneen oli ollut loppuun asti sama kuin nuoruusvuosina — poika oli ympäröinyt hänet rakkaudellaan ja kunnioituksellaan, ja äiti puolestaan oli tukenut häntä neuvoin ja esirukouksin kaikessa hänen työssään, kaikissa hänen vaikeuksissaan. Kaikki hänen pyrintönsä olivat aina saaneet täyttä ymmärtämystä — eikä tätä tosiseikkaa kumoa se, että äidin ja pojan käsityksessä tästä tai tuosta kristillisen elämän puolesta tapaamme vähäisiä eroavaisuuksia. Äidin kuolemasta hän kirjoittaa kirjeessään Mr. Mottille:

"Me olemme kokeneet Jumalan hyvää johtoa hänen pitkällisen, vaivalloisen sairautensa aikana — Hän kun säästi äitini lääkärien odottamilta kauheilta kivuilta, ylläpiti hänen kärsivällisyyttään ja uskoaan suuren heikkouden hetkinä ja soi hänelle rauhallisen, tuskattoman lopun. Sairaus oli epäilemättä jonkinlainen syöpä, alusta alkaen toivoton, mutta ilman todettavia paiseita tai haavoja. Ensin — syyskuussa — näytti siltä kuin loppu — erittäin tuskallinen loppu — olisi ollut lähellä, mutta homeopatia tuotti lievitystä. Syöminen ei kuitenkaan käynyt sen helpommin, ja vähitellen hän yhä heikkeni, kunnes nukahti ikuiseen uneen. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa hän sanoi: 'Kuinka ihanaa olisikaan vaipua uneen maan päällä ja herätä kirkkaudessa.' Viimeiseksi kuulin hänen huuliltaan: 'Jumala siunatkoon teitä.' Me olemme hyvin tyyniä, täysin varmoja, että tämä on Jumalasta, ja että Hän tekee kaikki hyvin ja meidän parhaaksemme. Viime keskiviikkona äiti haudattiin hautasaarellemme Suomeen lähelle Viipuria." — Paul Nicolay tunsi selvästi, ettei ero äidistä tullut olemaan pitkällinen, ja hän oli monesti äitinsä kuoleman jälkeen tuntevinaan hänen läsnäoloaan. Huolimatta levollisesta varmuudesta, että tapaus oli "Jumalasta", se vaikutti häneen syvästi. Eikä se kuitenkaan estänyt häntä äidin kuoleman jälkeisenä päivänä "päänsärkyisenä ja tyhjäsydämisenä" pitämästä julkista esitelmää venäläisille ylioppilaille. Esitelmä oli heikonpuoleinen — mutta huhu puhujan kokemasta menetyksestä ja hänen itsehillinnästään levisi ylioppilaitten keskuuteen ja teki heihin syvemmän vaikutuksen kuin hehkuvinkaan kaunopuheisuus. — Työn tuli aina olla ensi sijalla hänen elämässään. "Sitä minä nyt eniten toivon, että todella etsisin Jumalan kunniaa ja etua ennen muuta ja täyttäisin tehtävän, jonka hän on antanut suoritettavakseni", hän kirjoittaa saman vuoden syyskuussa eräälle suomalaiselle ystävälleen. "Tarkoitan — Kristuksen elämässä on niin suurta ja syvällistä se, että Hänellä oli niin suuri elämänpäämäärä, jonka vuoksi Hän eli: 'Minä olen kirkastanut sinut maan päällä — — —. Olen täyttänyt sen tehtävän, jonka annoit minulle tehdäkseni.' (Joh. 17: 4.) Jospa olisi samoin meidän elämämme! Kuinka innokkaita olisimmekaan silloin levittämään Herran valtakuntaa, ja millä silmin katsoisimmekaan kaikkia pettymyksiä, vaikeuksia, kiusauksia, kärsimyksiä. Mutta kuinka äärettömän kaukana tunnenkaan olevani siitä. Se olisi elämää, jolla olisi yksi päämäärä, yksi tie, yksi sydän. Kasvattakoon Herra meidät siihen."

Kun tarkastaa Paul Nicolayn elämää kokonaisuudessaan, niin tuntuu siltä, että hän oli päässyt verrattain pitkälle Jumalan koulussa juuri siinä, mistä hän tässä mainitsee. Hänen harrastuksensa olivat vähitellen keskittyneet yhä enemmän suureen päämäärään, hän pyhitti voimansa yhä ehdottomammin tuon päämäärän vaatimaan toimintaan, niin että hänen yksityiselämänsä ja yleisten pyrintöjensä välinen raja häipyy miltei näkymättömiin. Hänen omaistensa täytyi kai jo varhain tottua siihen, että saivat pitää hänet vain puolittain. Äidin kuoleman jälkeen hän piti vanhempien siskojensa kera huolta kodista — nuorin oli jo 1890 sen jättänyt mennen avioliittoon kuurinmaalaisen tilanomistajan, kreivi von der Pahlenin kanssa — ja hän oli lämpimästi kiintynyt heihin sekä tunsi elävästi, kuinka myötätuntoisesti he huolehtivat hänestä ja harrastivat hänen kaikkia toimiaan. Mutta sen, joka ehdoitta antautuu suureen tehtävään, tämä tehtävä aina jossain määrin eristää hänen lähimmistään ja rakkaimmistaankin, minkä myös Paul Nicolay sai kokea. Niin Pietarissa kuin Monrepos'ssa hän oli ennen kaikkea rintamamies, jolla ei ollut omaa päätösvaltaa ja joka ei saanut unohtaa hetkeksikään, että hänen oli kuultava ylempänsä käskyjä.

Paul Nicolay oli saanut elämältä paljon sellaista, jota pidetään ihmisen onnena, — yhteiskunnallisen aseman, varallisuutta, perhesuhteita — kaikki näytti olevan omiaan tasoittamaan hänen tietään. Mutta mieskohtaisesta onnesta ei koskaan saanut tulla hänen pyrintöjensä päämäärä. Ajallista hyvyyttä hän piti haltuunsa uskottuna leiviskänä, ja tunnollisuutensa vuoksi tunsi hän usein vastuun siitä raskaaksi. Monille alaisilleen ja palvelijoilleen hän oli mielestään niin aineellisesti kuin hengellisesti velkaa, ja omaisuuttaan hän tunsi olevansa ainoastaan kutsuttu hoitamaan, ei käyttämään omaksi hyväkseen. Kun hän elämänsä lopulla — vallankumous oli tällöin huonontanut hänen taloudellisen asemansa, — suunnitteli Monrepos'n Viipurin esikaupunkeihin kuuluvien alueitten myymistä, pohti hän varsinkin kahta kysymystä: kuinka järjestäisi myynnin niin ettei vuokraaja joutuisi kärsimään siitä, ja kuinka käyttäisi niitä suuria varoja, jotka se tuottaisi hänelle. — Omalta kohdaltaan hän oli äärimmäisen säästäväinen — muistelkaamme vain hänen suhtautumistaan purjehdusjahtiinsa. —

Jo varhain paroni Nicolay oli raamattuun nojautuen (lähinnä 5 Moos. 14: 22:een) määrännyt tulojensa kymmenykset uskonnollisiin ja hyväntekeväisyystarkoituksiin. Tämä rahamäärä osoittautui kuitenkin pian riittämättömäksi. Ennen kaikkea hänen omasta toiminnastaan — matkoista, Venäjän ylioppilasliikkeestä, jota hän varsin tuntuvasti tuki y.m. [Suomenkin Kristillistä Ylioppilasliittoa paroni Nicolay kannatti taloudellisesti, joskin vähemmässä määrin. Hänen kuoltuaan liitto sai Smk. 30,000, jotka hän oli jälkisäädöksessään määrännyt sille. — Pelastusarmeijan slummityö Viipurissa sai hänestä lämpimän ystävän.] — koitui suuria menoja. Anteliaasti hän myös kannatti pakanalähetystä, jota hän harrasti lämpimästi, varsinkin "China Inland Mission'ia" (Kiinan Sisälähetystä), jonka työhön hän oli tutustunut englantilaisten ystäviensä kautta. Niinkuin muihinkin varakkaihin turvautuivat häneenkin — kirjeellisesti tai suullisesti — monet kertoillen hänelle todellisia tai kuviteltuja tarpeitaan. Hän ei yleensä voinut mielestään jättää tällaisia pyyntöjä huomioonottamatta — enimmäkseen hän halusi hankkia varman selon oloista, joiden vuoksi oli vedottu häneen, ja pyysi, kun ei voinut sitä itse tehdä, tietoja ja neuvoa uskotuilta ystäviltään. Jos avunpyytäjä oli helsinkiläinen, kohdistettiin kyselyt siten monesti K. A. Wredeen, joka kaupunginlähetykseen perehtyneenä monta kertaa saattoikin auttaa häntä näissä tiedusteluissa. Häntä vaivasi, jos hän huomasi, että häntä joskus koetettiin pettää — varsinkin häntä kuohutti se, että jotkut hänen puoleensa kääntyessään olivat olevinaan uskovaisia luullen sen edistävän asiaansa. Paroni Nicolay oli harvoin haluton auttamaan hädänalaista. Niin laajeni yhä hänen yksityisen hyväntekeväisyytensä piiri, kunnes — mikäli ystävät saattoivat huomata — hyvin suuri osa hänen tuloistaan meni hädänalaisten ihmisten tai hyödyllisten yritysten kannattamiseen, tavalla tai toisella.

Kuinka laaja tämä hyväntekeväisyys todellisuudessa oli, voitaneen tuskin sanoa, sillä Paul Nicolay noudatti kirjaimellisesti Jeesuksen vuorisaarnan kehoitusta jakaen almuja niin, ettei vasen käsi tietänyt, mitä oikea teki. Hänen antinsa ei pukeutunut pöyhkeilevien lahjoitusten muotoon, joista lehdet kertoilevat tai joita korein puhein ylistellään. Paul Nicolay ei yleensäkään ollut niitä, jotka saavat koko palkkansa täällä maan päällä. Pastori H. Valkama, joka Viipurin esikaupunkien pappina joutui tekemisiin Monrepos'n omistajan kanssa, sanoo tätä elämäkertaa varten antamassaan lisässä: "Oikeastaan hän puhui verrattain vähän rakkaudesta, mutta hän toimi sitä enemmän rakkauden hengessä. Sillä lukemattomat kerrat hän antoi suoranaista aineellista apua, joka kaikessa hiljaisuudessa loi päivänpaistetta ja iloa puutteen majoihin. — — Hän ei pitänyt luetteloa näistä hyvistätöistään eikä sallinut muittenkaan siihen ryhtyä. Mutta kaikkien orpojen isällä ja leskien turvalla on ne sittenkin muistissaan."