On luonnollista, että paroni Nicolayn huolenpito hyvin suurelta osaltaan kohdistui juuri hänen alustalaisiinsa Viipurin esikaupungeissa — Pikiruukissa, Saunalahdessa, Likolammissa ja Sorvalissa. Mikäli hänellä oli aikaa oli hän heille hyvä isäntä. Hänen suhteelleen mäkitupalaisiin ja työmiehiin antoi leimansa se velvollisuudestaan tietoinen vakavuus ja lahjomaton oikeudentunto, jotka aina olivat hänelle ominaiset. Aina auttamaan auliina milloin tarvittiin, hän toisaalta vaati kaikilta tarkkuutta työssä. Rehellisyyteen ja täsmällisyyteen, jotka olivat hänelle itselleen tunnuksellisia ominaisuuksia, hän koetti kasvattaa ympäristöäänkin. Niinpä hänessä, vaikka hän muuten oli kylläkin hyvänsävyinen, saattoi ilmetä ankaruutta, kun joku vuokraajista hänelle ilmoittamatta jätti sovittuna päivänä vuokransa maksamatta. Jollei joku voinut ajoissa maksaa, odotti hän tämän ilmoittavan siitä, ja jos niin tapahtui, oli asia hänen mielestään järjestetty toistaiseksi. Huolimattomuus ja välinpitämättömyys herättivät hänessä syvää mielipahaa. Talon palvelijatkin tunsivat paronin täsmällisyyden vaatimuksen, jota heistä oli usein vaikea täyttää. Mutta monta kertaa he seisoivat hämillään punastellen isäntänsä edessä, kun tämä — vielä ankarampana itseään kuin muita kohtaan — kohteliaalla tavallaan pyysi anteeksi jotakin vähäpätöistä laiminlyöntiä, johon hän oli mielestään syypää. "Kuinka paljon useammin minä itse olin ollut paljoa huolimattomampi!" sanoi muuan palvelijatar paronin kuoltua hänestä puhuessaan. Ja ominaisuutena, johon oli erikoisesti kiinnittänyt hänessä huomiota, hän mainitsi lisäksi kärsivällisyyden, tuon "jalokiven", jota Paul Nicolay itse oli pitänyt vaikeimmin saavutettavana.

Niin paroni Nicolay tuli vaikuttaneeksi hyvää Monrepos'ssa ei vain toiminnallaan, vaan yhtä paljon olemuksellaan. Mutta teossakin hän harrasti alustalaistensa hengellistä kehitystä. Viime vuosina tilalla oleskellessaan hän kävi aina sunnuntaiaamuisin Hiekan pienessä vaatimattomassa rukoushuoneessa — "hän tuli sinne rukoilevana", kirjoittaa pastori Valkama, "kuunteli hartaana saarnaajan sanoja ja rukoili hänen puolestaan." Näin hän joutui sisäisiin kosketuksiin sekä esikaupunkipapin että tämän seurakunnan kanssa, ja pian alkoi hänen aloitteestaan järjestetty työ Hiekan nuorison keräämiseksi hartaus- ja raamatuntutkisteluhetkiin. Tämä työ jatkuu yhä niin Hiekassa kuin Likolammissa, onpa suunniteltu sen ulottamista muihinkin esikaupunkeihin. Kun oli kyseessä seurakuntatalon rakentaminen Sorvaliin, omaksui paroni Nicolay lämpimästi tämän ajatuksen, lahjoitti perusrahan rakennusta varten ja seurasi hartaasti yrityksen jatkuvaa kehitystä.

Paljoa aikaisemmilta ajoilta oli peräisin paroni Nicolayn tottumus koota joka päivä kello puoli yhdeksältä Monrepos'n suomeapuhuva väki aamurukouksiin. Hän luki silloin heille itse Uutta Testamenttia, johtipa lauluakin soinnuttomalla, mutta jotenkin varmalla äänellään. 1890-luvulla hän alkoi sitäpaitsi pitää aamuhartaushetkiä myös talon venäläiselle palvelusväelle. Hänen äitinsä ja myöhemmin hänen sisarensa keräsivät hartaushetkeen kaikki — vieraat ja palvelijat, — jotka ymmärsivät saksaa. Näin täytti vähitellen omistajan henki koko talon.

Ylläolevasta selviää jo kylläkin, etteivät ne kuukaudet, jotka paroni Nicolay vietti vuoden mittaan Monrepos'ssa, tulleet olemaan yksinomaan tai edes pääasiallisesti lepoaikoja. Mutta eräs seikka aika ajoin pikemminkin raskautti olon vanhassa kodissa: tilan sopimaton ilmasto, joka johtui sen alavuudesta lahden, n.s. Suomenvedenpohjan, rannalla, josta aamuin illoin kohosi kosteata usvaa. Tämä ei tietystikään ollut terveellistä sille, joka niinkuin paroni Nicolay sairasti malariaa. Syksyllä 1910 hän kirjoittaa siitä kirjeessään: "Minä voin niin hyvin kuin Monrepos'ssa on mahdollista. Täkäläinen vesi ja ilma vaikuttavat minuun jollain lailla haitallisesti, ja usein olen tyytymätön sekä niihin että itseeni. Joskus ajattelen, ettei Jumala tahdo minun juurtuvan tänne, jotten jättäisi Venäjän ylioppilastyötä." Tuo ajatus — että hänen Monrepos'ssa viihtymättömyydellään oli erikoinen tarkoitus — oli jo aikaisemmin johtunut hänen mieleensä. Kun hän v. 1908 miettii, "miksei hänellä ole kotia, jossa hän voisi elää", hän lisää: "Jos niin on laita ylioppilastyön vuoksi, niin täytynee ylioppilastyön olla sen arvoinen."

Paroni Nicolayn kiintymys edeltäjiensä rakastamaan paikkaan, missä hän itsekin oli nuorena viettänyt monta hupaista hetkeä, laimenee siis vuosien vieriessä. Puiston kaunistamiseen hänellä ei ollut harrastusta — hän tyytyi pitämään kunnossa entiset istutukset, mikä jo sekin vaati paljon vaivannäköä. Puistosta, joka oli avoinna yleisölle, oli sitäpaitsi huolta, osa kävelijöistä kun harjoitti siellä ilkivaltaisuutta. Penkit kaadettiin kumoon tai siirrettiin sijoiltaan, huvihuoneitten seinät piirreltiin täyteen kirjoituksia, muistomerkkejä tärveltiin — vieläpä itse Ludwigsteinissä häirittiin hautaristin rauhaa monet kerrat. Näin joutui paroni Nicolay, joka olisi mielellään tahtonut uskoa ihmisissä asuvaan hyvään, Monrepos'ssa päivittäiseen, juuri typeryydessään niin tuskalliseen kosketukseen heissä olevan pahan ja ruman kanssa — ja se vaikutti masentavasti.

Tuskinpa siksi on syytä ihmetellä, että hän usein juuri Monrepos'ssa tunsi itsensä väsyneemmäksi, voimattomammaksi vastustamaan omia heikkouksiaan, tunsi olevansa täällä vähemmän "paikallaan" kuin monissa muissa paikoissa. Olemme nähneet, että hän täälläkin taisteli miehekkäästi täyttääkseen velvollisuutensa, mutta taistelu kävi hänelle aika ajoin vaikeaksi, eikä ehkä liene aivan epäoikeutettu tuo erään hänen ystävänsä sana, ettei hänellä ollut oikein hyvää "kotituulta". Hilpeys, joka muuten oli hänen viehättävimpiä puoliaan, hävisi hänestä usein kokonaan perintötilalla. Molempain siskojensa parissa hän sentään vietti Monrepos'ssakin monta valoisaa rauhanhetkeä, mutta jos hän syksyisin käväisi yksin tuossa vanhassa talossa, silloin varsinkin saattoi sinne asustunut kaihomielisyys kokonaan vallata hänet. Yksinäisinä hetkinä, jotka hän vietti pienessä yläkerran huoneessa, minkä Monrepos'n herra oli valinnut omakseen, ja missä krusifiksi vuoteen yläpuolella oli sen harvoja koristeita, saattoi hänen sydämeensä hiipiä kalvava kaipuu omistaa ne maalliset aarteet, joita hänelle ei oltu suotu — rakastettu vaimo ja iloisia lapsia. Niinpä hän kirjoittaa esim. syksyllä 1913: "Viime päivinä olen tuntenut kalvavana tuskana yksinäisyyteni ja kadun, etten ole nainut nuorena. On niin luonnotonta, ettei ole omaa kotia, mutta katumus on nyt myöhäinen. Jos olisin naimisissa, ei minulla olisi ollut harrastusta, ei liioin varoja työhön ylioppilasliikkeen hyväksi. Ehkä palkka odottaa toisessa maailmassa — mutta mistä palkka, kun ei ole ansiota? Kenties tämä kalvava yksinäisyydentunne jouduttaa Pietariin siirtymistäni ja kiihoittaa minut työhöni. Viiniköynnöstä leikataan, jotta sen elinnesteet keskittyisivät yhteen suuntaan. On kuin Jumala olisi leikannut minua, katkaissut muut toiveet saadakseen minut kulkemaan vain yhteen suuntaan. Kenties täytyy rinnassa olla haava, jotta neste virtailisi, jotta olisi herkkyyttä ja hedelmänkasvua. Kristus sanoo: Jokainen, joka on luopunut taloista tai vanhemmistaan j.n.e. Jumalan valtakunnan tähden, on monin verroin saava takaisin tässä ajassa ja tulevassa maailmassa iankaikkisen elämän. [Kuvaava on paroni Nicolayn raamatussa Matt. 19: 29:nteen liittyvä huomautus: 'Kyllä Jumalan palvelija saa korvaukseksi enemmän kuin hän menettää, mutta älä ajattele sitä, älä tingiskele Jumalan kanssa.'] — Oli miten oli — minun menetykseni on ollut välikappaleena auttamassa joitakuita toisia siveellisesti ja hengellisesti — se on jonkinmoinen lohdutus."

Ylioppilasliike — se ajatus auttoi hänet monesta tuollaisesta synkästä hetkestä, tuo tietoisuus, jonka olemme usein tavanneet hänessä, että siunauksen levittäjän täytyy vuodattaa vertaan. Yhtä vähän kuin 1899 hän antausi raskaitten ajatustensa valtoihin. Vaikka hänen joskus oli tapana nimitellä itseään ihmisvihaajaksi, ei katkeruus todellisuudessa koskaan päässyt juurtumaan hänen sydämeensä. Vaikka hän oli luonnostaan erakko, vei hänen Jumala-suhteensa hänet harvinaisen syvälliseen ja lämpimään elämänyhteyteen monien häntä ympäröivien ihmisten kanssa. Paul Nicolay kykeni antamaan paljon — hän sai myös paljon vastalahjaksi. Hänestä ei voi puhua koskettelematta samalla hänen ystäviään, joiden kiintymys ja vieraanvaraisen avoin koti korvasivat hänelle mitä häneltä itseltään puuttui, antoivat sitä päivänpaistetta, joka ei ollut saanut valahtaa hänen omalle tielleen. Jalojen luonteitten eläytymiskyky sai hänet täysin nauttimaan ystävien onnesta, eikä hänen olemuksensa valoisa puoli koskaan niin päässyt oikeuksiinsa kuin hänen suhteessaan heihin ja käynneillään heidän kodeissaan.

Ensi sijalla on näiden joukossa Mr. Wilderin koti Norjassa. Kauniissa "Norheim'in" huvilassa Veldressä, Mjösenin rannalla, Paul Nicolay viihtyi sanomattoman hyvin. Jokainen, joka on Veldren asemalta kavunnut metsäpolkua, joka tummien, honkia kasvavain ylänteitten ja sorjien vuorenrinteitten lomitse johtaa vaalealle, lehtevien koivujen ja puutarhan kukkarunsauden ympäröimälle talolle [vertaa: Ad Lucem N:o 5, 1910: "Käynti Mr. Wilderin kodissa.">[, on kokenut mikä kodikkuus ja rauhan tunne lehahtaa vastaan jo perille tullessa, ja hän ymmärtää, että tämä paikka saattoi tarjota iloa ja lepoa kaikille siellä kävijöille. Ei vain seudun kauneus, ihana näköala järven yli, ei vain kirkas, leuto ilma — ei, vaan isännän ja hänen vaimonsa tervetuliaisten lämpö ja ennen kaikkea tunne siitä, että "koti oli rakennettu kalliolle", soi mielelle niin mieluisaa lepoa. Koti oli avoinna seudun rahvaalle ja sen lapsille, ja sitäpaitsi siitä tuli kaikkien Norjan kautta matkustavien, kristillisen elämän alalla työskentelevien luonnollinen yhtymäpaikka. Jumalan valtakunnan asiat olivat täällä keskipisteenä. "Työ, opiskelu, urheilu, oleskelu tässä ihanassa luonnossa, kaikki tapahtuu siinä hiljaisessa, hilpeässä hengessä, joka on tietoinen siitä, että Jumala on ensimmäinen ja viimeinen." Täällä oli oikea ilmasto Paul Nicolaylle — mutta enemmän kuin kaikkeen muuhun hän pani arvoa seurusteluun Mr. Wilderin itsensä kanssa, jonka valoisa, sopusointuinen olemus ikäänkuin täydensi hänen omaa, taistelunpitoisempaa luontoaan — samalla kuin näiden molempain miesten välillä vallitsi syvä, kaikille ilmeinen hengenheimolaisuus. "Oli kuin olisimme tunteneet ja ymmärtäneet toisemme täydellisesti", kirjoitti Mr. Wilder ystävänsä kuoltua. "Norjassa yhdessä viettämämme ajat olivat minulle enemmän kuin voin sanoin selittää — nuo pitkät kävelyt honkien siimeksessä, jolloin uskoimme toisillemme kokemuksiamme ja puhelimme elämän syvimmistä kysymyksistä sekä siitä, mitä Kristus oli meille." —

Mutta jos tämän veldreläisperheen vanhemmat jäsenet olivat onnellisia hänen seurassaan, eivät kodin nuorimmat pitäneet tätä vierasta sen vähemmässä arvossa. Hän oli hyvin lapsirakas, ja nuo neljä Norheimin tyttöstä tiesivät aina varmasti saavansa hänestä leikkitoverin. Vakavan raamatuntutkistelun jälkeen hän saattoi liittyä heihin laittaakseen heille paperileijan tai ryhtyä taisteluun aseinaan rakkaat männynkäpynsä — ja lasten ilo oli rajaton. Aterioilla hän saattoi ihan poikamaisen vallattomana siroittaa sokeria munakokkeliin tai pippuria ruokalajiin, johon tuo mauste ei kuulunut, ja illalla hänellä oli ehkä valmiina yllätys — rakettiaineksia, jotka otettiin esille yleisen riemun vallitessa. Ihmekö siis, että lapset kyllä tiesivät antaa arvoa rakkaalle "Pluncle'illeen", joksi he nimittivät paroni Nicolayta — nimitys oli yhdistelmä hänen ristimänimestään ja englantilaisesta sanasta "uncle" — setä.

Suomessakin Paul Nicolaylla oli ystäviä, joiden parissa hän tunsi itsensä täysin kotiutuneeksi. Kuvauksemme varrella on ollut usein aihetta mainita vapaaherrat Henrik ja K. A. Wrede. Tällöin lienee myös käynyt selväksi, mitä yhteistyö jälkimmäisen kanssa merkitsi paroni Nicolaylle. He olivat tutustuneet v. 1894, aikana, jolloin K.A. Wrede omain sanainsa mukaan ei ollut vielä "astunut täyttä askelta kristityksi", ja Nicolayn "elämästä, sanoista ja neuvoista" oli hänelle paljon apua sekä silloin, kun tuo askel oli astuttava, että pitkin hänen elämäänsä Kristuksen työssä toimiessa. Samoin joutui paroni Wreden ystävyys tukemaan Paul Nicolayta monessakin suhteessa. He tapasivat toisensa usein, ja heistä tuli työtovereita sanan kauneimmassa merkityksessä — niin suomalaisissa ylioppilaskokouksissa kuin sittemmin kirkollisella työmaalla. Kun heidän kehityksensä aluksi kulki hieman eri suuntiin, joskin pohja oli yhteinen, oli ajatustenvaihto, jonka seurustelu tarjosi, sitäkin rikkaampaa. Päiviä, jotka paroni Nicolay vietti K. A. Wreden luona — talvisin Hagan huvilakaupungissa lähellä Helsinkiä ja kesäisin Karlstorpissa Wredebyn mailla — hän aina muisteli jäljestäpäin ilomielin, ja pitemmän eron sattuessa oli sisällökäs kirjeenvaihto yhdyssiteenä hänen ja ystävän ja tämän perheen välillä — "Paavalin" ja hänen "rakkaan Tiituksensa" — kuten he kirjeissä nimittelivät toisiaan.