Oli vielä Suomessa toinenkin paikka, jonka rakkaimpia vieraita oli paroni Nicolay, ja jossa hän aina oleskeli mielellään, sillä sieltä lehahti häntä vastaan teeskentelemätön rajaton myötätunto. Se paikka oli Toivola, jonne hänen oli tapana pistäytyä tervehtimään paroni Henrik Wredeä ja tämän "Jumalan lahjaa", joksi hän joskus nimitti paronitar Ellen Wredeä.

Täällä hän sai, kuten Norheimissä, olla aivan vapaasti, niinkuin siellä hän sai Toivolassakin hengittää puhdasta, rauhoittavaa maaseudun ilmaa ja lämmitellä perheonnen ja ystävällisyyden säteilyssä. Ulkomaisissa tai suomalaisissa parantoloissa oleskeltuaan hän saapui mielellään Toivolaan "toipumaan". Hänen ystävänsä tietävät kertoa monia pikku piirteitä hänen täällä tuntemastaan kodintunteesta — kuinka hän iltaisin tahtoi valmistaa ja tarjota teen — sen taidon hän oli oppinut Venäjällä ja Englannissa — ja monesti itse läksi noutamaan teevettä keittiöstä, tai kuinka hän joka käynnillään kulki isäntänsä mukana puutarhaan tai kanahuoneeseen iloitakseen hänen kanssaan kaikista uusista tai vanhoista nähtävyyksistä. Tuo jälkimmäinen tapahtui kylläkin lähinnä myötätunnosta ystävän rientoja ja, pyrintöjä kohtaan, sillä itse hän ei juuri harrastanut maataloutta. Ainoastaan koiria hän osasi todella arvostella — ja niitä on Monrepos'ssa aina ollut runsaasti, kun taas Toivolalla oli ennen kaikkea tarjota kauniita hevosia ja lehmiä sekä siipikarjaa. Häntä saattoi usein huvittaa ankan- ja hanhenpoikasten loiskina joessa, mutta eri lintulajit ja karjarodut y.m.s. kaikkine yksityiskohtineen eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Myös kasvien elämä oli hänelle varsin vieras, ja usein oli hänen tapana laskea leikkiä kehnoista kasviopintiedoistaan. Häntä viehättivät toisenlaiset luonnonilmiöt; niinpä hän mielellään tutki kirkkaina syysiltoina tähtitaivasta, joka oli hänelle hyvinkin tuttu. Kun paroni Wrede moitti häntä harrastuksen puutteesta maanviljelysasioissa, koetti hän puolestaan innostuttaa ystäväänsä tekniikan alalla tehtyihin ihmeellisiin keksintöihin, joita hän koko ikänsä seurasi vilkkaasti. —

Toivolassakin oli hänen ystävänään talon nuori tytär — ja häntä hän mielellään auttoi koulutöissä, eikä vain vieraissa kielissä, vaan myös maantieteen läksyissä ja fysiikan ja matematiikan tehtävissä. Moniksi tunneiksi antautui paroni Nicolay täälläkin työhönsä — mutta samalla hänellä oli aikaa nauttia ulkoilmaelämästä. Hiihtoretket talvisin ja kesäisin lepohetket joenrannassa onkivapa kädessä tai kävelyt ihanissa havumetsissä virkistivät, ja hän antoi niille sitä enemmän arvoa kun niiden joka tapauksessa täytyi supistua vähiin. —

Mutta eivät häntä toivolaiset muistele hauskana ja herttaisena seuraihmisenä, vaan hiljaisena, totisena "Jumalan miehenä", jonka rukoukset, puheet ja koko olemus avasi heille uusia näköaloja hengen maailmoihin. Sama muisto on jäänyt hänestä moniin muihin ulkomaisiin ja suomalaisiin koteihin, joissa hän vieraili lähetysmatkoillaan. Paljoa useammat, kuin hänen elämäkertansa voi mainita hänen ystävinään, säilyttävät tämän muiston kalliina aarteenaan. Ja hänelle itselleen oli hänen kaikkialla saamansa rakkaus osa siitä palkasta, jota se Herra, jonka kanssa hän ei koskaan tinkinyt, runsaskätisesti soi palvelijalleen.

LÄHDÖN AIKAA.

"Sillä minulle on eläminen Kristus
ja kuoleminen voitto."

[Nämä filippiläiskirjeen ensimmäisestä luvusta otetut sanat on aiottu piirtää Paul Nicolayn haudalle pystytettävään hautapatsaaseen.]

Tammikuussa 1917 paroni Nicolay oli pahasti sairaana Monrepos'ssa. Sairauden kestäessä hänen ajatuksensa kiertelivät koko ajan Venäjällä, työssä, josta hänen ei vielä ollut täytynyt luopua. "Kuka täyttää paikkani Pietarissa, jos minä kuolen?" hän kirjoittaa päiväkirjaansa. "Jos minä nyt kuolen, näyttää siltä, ettei Jumala enää voi käyttää minua. Ensin toivehikkaalta näyttäneen elämän surullinen loppu! Vakava ajatus tuo, että olet ehkä lähellä loppuasi ja yhä niin huono kristitty." Ja kun voimat hiukan vahvistuivat, rukoili hän Jumalaa antamaan hänen pitää sydämensä yhtä herkkänä ja armolle avoimena kuin sairautensa päivinä.

Hänen terveytensä pysyi jonkun aikaa horjuvana, ja niinkuin aikaisemmin hän pelkäsi keuhkotautia. Mutta tutkimuksessa ei nytkään ilmennyt mitään sensuuntaista. Mutta hän tunsi itsensä hyvin uupuneeksi, ja päiväkirjamerkinnät osoittavat, ettei kuolemanajatus väistynyt. Syntymäpäivänään — heinäkuun 14:ntenä — hän kirjoittaa: "Minä olen valmis kuolemaan tai olen iloinen, jos saan elää, kunhan saan taas tehdä työtä murtumattomin voimin" — kenties itsetiedotonta kaikua Paavalin sanoista filippiläiskirjeen ensi luvussa (22 v.). Ja niinkuin suuren apostolin mielessä, kun hän kirjoitti nämä sanat Filippin seurakunnalle, yhtyi myös Paul Nicolayn mielessä aavistus ehkä piankin tapahtuvasta lähdöstä ajatukseen kohtaamisestaan Herransa kanssa, jota hän palveli. "Jos Kristus tulisi huomenna, olisi ainoa lohtuni tieto siitä, että olen Hänen omansa", hän kirjoitti syyskuussa. Kristuksen toinen tulemus, joka oli ehkä piankin tapahtuva, kenties jo hänen eläissään, oli käynyt hänelle yhä enemmän todellisuudeksi.

Joskin tämä ajatus — noin v. 1910 — oli tullut kalliiksi hänelle itselleen, ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa sitä julkisten tekstinselitysten ja yleisen keskustelun aiheeksi. "Minä uskon niinkuin sinäkin, että on hyvä olla puhumatta liian paljon Herran tulemisesta, mutta olla itse valmiina", hän kirjoitti 1915 K. A. Wredelle. "Mutta kun tapaamme uskovaisia kristityitä, on velvollisuutemme auttaa heitä saamaan valoa tähän kysymykseen — ja odottaa sitä päivää iloisen vakavina, ilman pelkoa ja vavistusta." Sotatapausten kehitys, suuret valtiolliset mullistukset, yleinen mieltenkuohu, pahan näennäinen riemuvoitto kaikilla aloilla se vahvisti hänessä yhä ajatusta, että Kristus oli itse tarttuva tähän maailman murhenäytelmään, että lupaus Hänen tulemisestaan omiansa pelastamaan nyt oli täyttyvä.