Paroni Nicolay joutui läheltä koskettamaan ajan kauhuja — niinpä hän kerran sattumalta joutui äsken murhatun serkkunsa, kenraali Stackelbergin, verisen ruumiin ääreen Pietarin kadulla, ja pian sen jälkeen yrittivät sotamiehet vangita hänet itsensä. Mutta ei oman kärsimyksen pelko johtanut häntä etsimään lohtua ylimaailmallisesta toivosta — "Jumalan rauha ympäröi meitä yhä", hän kirjoitti maaliskuussa kanuunanpaukkeen täyttäessä kaupungin — vaan pikemminkin tuska, jota hän tunsi nähdessään synnin vallan ihmiselämässä. "Iloisen vakavana" hän siksi odotti elämänsä viime vuosina tuota suurta tapahtumaa — ja kun hän lukemalla jotakin Ilmestyskirjan selitystä oli saanut ajatuksen, että se sattuisi juutalaisten uudenvuodenjuhlaksi, oli hänen tapana joka vuosi niihin aikoihin kysellä kirjeissään lähimmiltä ystäviltään: "Muistatko, että pian on taas tuo 'ratkaiseva päivä'?"

Tuo odotus ei ollut levotonta eikä kiihkoista — pikemmin siinä oli lapsekasta joulutunnelmaa, josta surun ja työn täyttämään arkeen heijastui valoisa, pyhä hohde. Ja vähitellen kävi hänelle perin tärkeäksi muittenkin opastaminen tälle odotuksen ja valvomisen tielle. Niinpä sanotaan toukokuussa 1917 Mr. Woodille kirjoitetussa kirjeessä, josta on jo aikaisemmin lainattu muutama rivi:

"Tämä äärettömän hirveä sota näyttää joutuvan lopulleen, sillä kaikki riitapuolet uupuvat ja elintarpeista on puute. Muutamat merkit tuntuvat viittaavan Herramme lähestyvään tulemiseen — äärimmäisantikristillisen sosialidemokratian ja anarkian suunnaton kehittyminen ja toisaalta monissa sydämissä havaittava evankeliumin jano, evankeliumin, joka on vapaasti saatavissa kaikkialla tässä maassa [Venäjällä]. Tiedättekö, että koko muhamettilaismaailma odottaa Jeesuksen Kristuksen tuloa, joka, niinkuin sanovat, ei kuollutkaan ristillä, vaan otettiin taivaaseen ja palaa maan päälle hallitsemaan muslemilaisena ruhtinaana, surmaa antikristuksen, kuolee ja haudataan Medinaan Muhammedin viereen? Ja tiedättekö, että buddhalaismaailma odottaa Buddhan uutta ruumistusta Metteyahin (Messiaan) nimisenä, joka on oleva olennoitu rakkaus? On surullista, etteivät kristityt näy ottavan lukuun tätä tulevaa tapahtumaa, ei ainakaan kirkko suurin piirtein."

Oli kuin Paul Nicolayn sisäisessä elämässä olisi tänä aikana tapahtunut hiljainen voimain keskitys — valmistus seuraavan vuoden myrskyihin. Hän jätti haihtumattoman vaikutelman moniin, jotka tapasivat hänet Runnilla, missä hän kesällä 1917 hoiti terveyttään. Kun hän parantumiskautensa päätyttyä palasi Monrepos'hon, ei hän tietänyt, että kotitilasta nyt oli tuleva hänen ainoa kotinsa aina kuolemaan asti. Runnilla-olo oli ollut hänelle terveellinen, mutta lepoa, jota hän olisi tarvinnut sen jälkeen, ei seuraava syksy suonut hänelle enempää kuin kenellekään muulle. Ajan levottomuus ryntäsi vastustamattomasti tuon rauhaisiin perintätapoihinsa kiintyneen vanhan herraskartanon yli. Jo kesällä oli ollut pakko poistaa puistosta kaikki keisaripatsaat, kun yksi niistä oli särjetty. Mutta pian tapahtui paljoa kauheampaa aivan välittömästi Monrepos'n asukkaitten lähistöllä. Syyskuun 11:ntenä sotamiehet hirttivät erään tykistökapteenin aivan puiston laidasta alkavaan metsään, ja pian sen jälkeen tuli sama kohtalo kahdenkymmenen muun upseerin osaksi. Paroni Nicolaynkin kotiin sotilaat tulivat "etsimään upseereja" ja vielä toistekin luultavasti aikoen vangita hänet, mutta silloin onnistui erään tilalla työskentelevän venäläisen työmiehen pelastaa isäntänsä vaarasta.

Marraskuun lakon aikana paroni Nicolay oli täydessä toimessa — seurakuntaliiton kehoituksesta hän esiintyi useita kertoja Viipurissa puhujana sekä pienissä piireissä että suurelle yleisölle. Hän alkoi nyt m.m. pitää raamatuntutkisteluita filippiläiskirjeestä — tuosta kärsimyksen ja voittoisan ilon kirjeestä, johon hän oli syventynyt ja johon hän oli venäläisiä ylioppilaita varten kirjoittanut samanlaisen selityksen kuin hänen Markuksen evankeliuminsa "käsikirja" oli. Pahimpina marraskuunpäivinä oltiin aikeessa peruuttaa kokoukset, mutta päätettiinkin sentään jatkaa. Paroni Nicolay kulki monet illat kaupunkiin ja sieltä takaisin tuon pimeän, huonoon huutoon tulleen metsän läpi, iloiten siitä, että Jumala varjeli hänet pelkäämästä noilla retkillä.

"Me istumme Jumalan koulupenkillä ja opimme uskomaan näkemättä", hän kirjoitti K. A. Wredelle, kun lakkoaika oli ohi. "Kalliin opetuksen saa, ken oppii käsittämään, että me tosiaan voimme todellisissa vaaroissa ja hädissä olla rauhassa, koska Jumala pitää huolta lapsistansa. Herran läsnäolo, varjelus ja uskollisuus on tosiasia, sen saamme huomata yhä uudelleen."

Paul Nicolay tunsi näihin aikoihin syvästi, että hänen nyt enemmän kuin koskaan "tuli olla Herran suuna ja Jumalan viestin tuojana". Viipurissa hän ei pitänyt ainoastaan raamatuntutkisteluja, vaan myös esitelmiä sekä alusti eräässä keskustelutilaisuudessa ajankysymyksen: "Mitä tämä aika vaatii kristityltä?" Joulukuun alussa hän kertoi kaupungin venäläisessä reaalikoulussa ylioppilaitten kristillisestä maailmanliitosta, ja saman kuun lopulla hän kävi Pietarissa, missä piti esitelmän Johannes Kastajasta. Vaikka hän nauttikin, kun sai olla erillään suurkaupungin humusta, toivoi hän kuitenkin, että. Monrepos'ssa-olo muodostuisi vain lepoajaksi, ja että "Herra seuraavana vuonna taas tahtoisi käyttää heikkoa palvelijaansa". Vielä kerran hän matkusti Pietariin tammikuun 24:ntenä 1918, ja siellä hän puhui tuolle sanomattomiin kärsimyksiin tuomitulle kaupungille Ilmestyskirjan 21: 5:nnen värssyn sanoista: "Katso, uudeksi minä teen kaikki" — vei viimeisen toivehikkaan viestinsä ihmisille, joiden parissa hän oli työskennellyt niin kauan. —

Vuodenvaihteessa paroni Nicolay kirjoittaa: "Niin päättyy siis tämä hirveä vuosi, kauhein koko elämässäni, ja kuitenkin vuosi, jona Jumalan hyvyys ja uskollisuus ei ole koskaan pettänyt. Kiitos ja ylistys!" Uudesta vuodesta tuli vastavierinyttäkin kamalampi, mutta häntä ympäröi sama rauha, ja Jumala käytti palvelijaansa lakkaamatta. Kun vähitellen kaikki tiet muuallepäin telkeytyivät, omistautui paroni Nicolay, kuten sanottu, työhön Viipurin seurakuntaliitossa. Hän sai raamatuntutkistelunsa filippiläiskirjeestä päätetyiksi säännöllisesti pidetyissä torstainkokouksissa ja alkoi sitten tutkielmasarjan Jeesuksen vertauksista — Luukkaan 15:nnestä, hääjuhlasta, kylväjästä, viinitarhan työmiehistä, kymmenestä neitsyestä, kymmenestä talentista — ja jatkoi näin aina toukokuuhun asti, siis koko "punaisen kauhunajan", joka Viipurissa alkoi tammikuun lopulla ja ulottui huhtikuun viime päiviin. Tämän ajan kokemuksista hän kirjoittaa helmikuun 13:ntena Mr. Mottille:

"Me elämme kauheita aikoja, niinkuin luultavasti tiedätte, sekä Venäjällä että täällä Suomessa, missä käydään sisällistä sotaa. Eteläosa, siihen luettuna Turku, Helsinki, Tampere, Kotka ja Viipuri, ovat punakaartilaisten käsissä — Venäjän bolsevikkien kaksoisveljien, jotka aikovat toteuttaa täällä sikäläiset kummalliset sosialistiset teoriat. Uskon silmä näkee siinä välttämättömän rangaistuksen, joka on Jumalan lähettämä eikä kestä iäti. Ihmishenki ei nyt maksa paljoa Venäjällä eikä Suomessa. On epämieluista tuntea olevansa vallankumouksellisen väkijoukon ja sen teoretisoivien johtajien vanki, tietäen samalla, että nälänhätä tosiasiallisesti uhkaa juuri nyt — ja kuitenkin tämä on uskon koulutusta. Meiltä ei ole toistaiseksi puuttunut mitään ja olemme tulleet ilmeisesti varjelluiksi. Jumala on, sen uskomme, pian poistava tämän ruoskan — niin pian kuin Hänen aikansa on täyttynyt. Jumala sallii auransa kyntää Venäjää ja Suomea, se on varma enne siitä, että Hän on aikeissa kylvää."

Niinkuin kirjeestä käy ilmi, ei paroni Nicolayn tarvinnut mieskohtaisesti kärsiä punaisena aikana. Tosin pitivät punakaartilaiset erään tilalla syntyneen miehen johdolla kotitarkastuksen Monrepos'ssa, mutta he käyttäytyivät "vallan siivosti", olivatpa jonkunverran hämilläänkin — ehkä siksi, että johtaja oli mieleltään suopea tilan omistajaa kohtaan ja tarkastuksen toimeenpano oli hänelle epämieluisaa. Hengellistä työtään paroni Nicolay sai tehdä esteettä — se oli hänestä mitä suurin etu. Hän oli iloinen, kun sai keskittyä yhteen työhön, ja kirjoitti myöhemmin, että tämä talvi oli hänelle ruumiillisesti rauhallisin — hänenhän ei tarvinnut matkustella eikä hajoittaa voimiaan.