V. 1866 tapahtui perheen tähän asti niin onnellisessa elämässä suuri muutos, kun isä sairastui ankaraan tautiin, joka pakotti hänet luopumaan toimestaan ja etsimään sille parannusta Saksan lämpimämmästä ilmastosta. Mutta parantumisen toivo ei täyttynyt, sillä kolmen vuoden kovien kärsimysten jälkeen hän vaipui ikuiseen lepoon.

Nuori, vain kolmekymmentäneljävuotias leski muutti keväällä 1870 lapsineen — näitä olivat tyttäret Marie, Aline ja Sophie ja poika Paul — miehensä sukutilalle Monrepos'hon. Siellä elettiin muutama vuosi hiljaisessa yksinäisyydessä. Huoli lasten kasvatuksesta pakotti kuitenkin äidin muuttamaan Pietariin, missä oli helpommin saatavissa näiden tarvitsemaa opetusta ja seurustelua. Näin Venäjän pääkaupungista tuli se paikka, jossa Nicolay-suvun viimeinen miespuolinen jäsen kasvoi ja löysi elämäntehtävänsä ja -uransa.

LAPSENA JA NUORUKAISENA.

Paul Nicolay syntyi Bernissä 14 p:nä heinäkuuta 1860. Ensi ikävuotensa hän vietti Tanskassa ja Saksassa. Mutta senjälkeen siirtyi, niinkuin olemme nähneet, hänen kotinsa Pietariin — silloiseen loisteliaaseen pääkaupunkiin, kaksinverroin loisteliaaseen sille, joka, kuten hän, kuului hyväasemaisten ja yhteiskunnan ylhäisten piireihin. Tuskinpa voi kuvitella ympäristöä, joka olisi vähemmän omiansa hengellisesti syventämään ja terveesti kehittämään uskonnollista luonnonlaatua. Vallankumouksen takaisella Pietarilla on aina ollut tarjota parempiosaisille asujamilleen lukemattomia älyllisiä ja taiteellisia nautintoja samoin kuin kevytlaatuisempiakin huvituksia, ja pietarilainen elämä, tuo sekoitus kansallista ja kosmopoliittista, venäläistä luonnonlapsen mieltä ja ulkolaista hienostusta, on monille merkinnyt erikoista viehätystä, miltei vastustamatonta vetovoimaa. Mutta levoton hermostuneisuus, joka kuitenkin aina oli ominainen tälle elämälle, tuntui tuskin koskaan sallivan sitä mielen rauhaisaa keskitystä, joka yksin on suotuisa sielun sisäiselle kasvulle. Paul Nicolaylle oli suuri onni, että koti alusta alkaen oli hänelle suurkaupungin pinnallistuttavan vaikutuksen terveellisenä vastapainona. Siellä sai poika joka päivä vaikutelmia hengestä, joka oli kerrassaan sen enemmän tai vähemmän loistavan siveettömyyden vastakohta, jota hän muuten oli kohtaava niin monella taholla.

Vapaaherratar Sophie Nicolay oli monessa suhteessa harvinainen persoonallisuus. Kova koetus, joksi miehen ankara sairaus ja varhainen kuolema oli hänelle tullut, oli entisestäänkin kehittänyt hänen jo nuoruudessa rikasta hengellistä elämäänsä. Syvällisen harras mieli ja vakava tunnollisuus pienimmässäkin olivat, niinkuin omaiset todistavat, hänelle ominaisia piirteitä, jotka loivat koko hänen olemukseensa eheyttävää sopusointuisuutta. Hänessä yhtyivät omituisesti suuri vaatimattomuus ja vaikuttava esiintymisen arvokkuus. Ujous, josta hän ei koskaan päässyt täydelleen — ominaisuus, joka meni perinnöksi pojalle, — tuntui joskus kylmyydeltä, mutta tuon vaikutelman haihdutti pian vilpitön, yksinkertainen hyväntahtoisuus, jota hän osoitti niin ylhäisille kuin alhaisille ja joka vähitellen voitti kaikkien sydämet. Lastensa rakkauden hän omisti täydellisesti. Lujin, rakastavin käsin hän ymmärsi kehittää heissä herkkää omaatuntoa ja elävää uskoa Jumalaan. Ulkomailla oleskellessaan, m.m. tuona vaikeana aikana Saksassa, hän oli joutunut läheiseen kosketukseen uskovien piirien kanssa, ja siitä oli hänen uskonnollisuuteensa tullut lämpimämpi, syvempi sävy kuin on virallisessa luterilaisuudessa. Myös englantilaista vaikutusta saattoi, kuten tiedämme, huomata hänen hengellisessä elämässään, ja niin yhtyi hänessä saksalainen mielenhartaus siihen toimeliaaseen, terveesti käytännölliseen henkeen, joka on anglosaksilaiselle hurskaudelle ominainen.

Hänen antaumuksensa Jumalalle tuntui kauttaaltaan kaikissa jokapäiväisen elämän muodoissa Nicolayn kodissa. Yhteinen aamuhartaus keräsi perheen jäsenet sanantutkisteluun ja rukoukseen, mutta sen ohessa äiti koetti varhain totuttaa nuoria erottamaan joka päivästä ainakin neljännestunnin yksityiseen raamatunlukemiseen ja Jumala-suhteen viljelyyn.

Siitä, että hänen onnistui saada poikansa pitämään arvossa tätä tapaa, ovat todistuksena seuraavat sanat, jotka Paul Nicolay kymmenvuotiaana kirjoitti kirjeessään äidille: "Täti lukee nyt aamurukouksen kanssamme, mutta on helpompi rukoilla yksin. Minä tahdon koettaa olla kiltti, mutta sinun täytyy rukoilla Jumalaa minun puolestani." Tahtomatta ryhtyä liian pikaisiin johtopäätöksiin yksityisen kirjeen perustalla — voinee sanoa, että yllämainitut sanat kuvaavat hyvin sitä yksilöllistä leimaa, jonka Paul Nicolayn Jumala-suhde jo varhain sai. Toisessa suhteessa hänelle tyypillinen on muuan seikka, jonka hän mainitsee kirjeessään vuotta myöhemmin. Hän kertoo juuri äsken suureksi ilokseen löytäneensä kesälemmikkinsä, rakkaan kilpikonnansa, joka oli ollut kadoksissa, mutta jonka tilanhoitajan pojat olivat löytäneet Monrepos'n uimahuoneelta. Ja hän jatkaa: "Ihmeellistä! Olin juuri tänä aamuna rukoillut Jumalaa näin: jos on sinun tahtosi, niin anna minun löytää kilpikonnani." — Sulkeutuneelle, itsetutkisteluun taipuisalle lapselle muodostuu tämä pikku tapaus omaksi uskonelämykseksi, ja hänen rukouselämänsä uskonnollinen kuri ilmenee selvästi esilauseessa: jos on sinun tahtosi. — Äidin vakava kasvatustapa oli varmasti sekin omiaan vahvistamaan velvollisuudentuntoa, taipumusta ankaraan itsearvosteluun, joka kai oli pojalle luontainen. Muuan hänen yksityisopettajistaan — aritmetiikan opettaja — sanoi kerran kolmetoistavuotisesta oppilaastaan, ettei tämä voinut irroittautua mistään ajatuksesta, ennenkuin oli käsittänyt sen. Myöhemmin kirjoittaa Paul Nicolay tästä lausumasta: "Se tuntuu minusta myös oikealta ja lienee luonteeni ainoa hyvä puoli." — Ihmeellisen yhtenäisesti kehittyy pojan sisäinen elämä kodin terveellisessä ilmastossa. Aivan pilvetön ei hänen lapsuutensa ole kuitenkaan. Hän ei ole suinkaan ruumiillisesti vahva, hänellä on hermostunut mielenlaatu, ja eetillinen taistelu, jota hän ei koskaan ottanut leikin kannalta, tuotti hänelle varmaan jo nyt huolta. Hänen päävirheensä lapsuusvuosina näyttävät olleen kiivaus ja hieman oikukas ärtyisyys — "mielialan tauti" — ominaisuuksia, joita vastaan hän arveli saaneensa taistella koko elämänsä. Jo nyt hän ryhtyy niitä vastaan sotaan. Äiti ja vanhin sisko, Marie, tukevat häntä uskollisesti taistelussa, ja hän kiintyy siksi heihin lämpimästi, teeskentelemättömästi: "Sano Marielle, että luen raamattuani joka ilta", hän kirjoittaa maaliskuussa 1876 äidilleen, joka silloin oleskeli tyttärineen Roomassa. "On ollut ihmeellistä, kuinka Jumala on auttanut minua koulussa. Et voi kuvitellakaan, kuinka kaipaan teitä kaikkia! — Koti on tyhjä, ei ole ketään, josta minä pitäisin ja joka pitäisi minusta niinkuin Sinä. Hyvästi, rakas äiti, ei tarvitse pelätä, että unohtaisin Sinut. Ajattelen Sinua ja ikävöin Sinua hyvin usein."

Koulu, josta nuori kirjoittaja tässä puhuu, oli Pietarin historiallis-filologisen laitoksen lukio, oppilaitos, jossa m.m. nuoret opettajat saivat antaa näytetunteja — siis hiukan meidän normaalilyseoitamme muistuttava. Syyskuussa 1873 oli Paul tullut tähän oppilaitokseen, jonka hän seitsemän vuotta myöhemmin jätti. Sitä ennen hän oli saanut yksityisopetusta eri aineissa. Hänen kouluajastaan ei ole paljoa sanottavaa. Kouluelämän ensimmäiset vaikutelmat ovat sellaisia kuin sopii odottaakin pojalta, joka tähän asti on elänyt suhteellisesti eristettynä kodin suojissa ja äkkiä siirtyy hilpeitten, puuhakkaitten poikatoverien piiriin. Ensimmäinen — kiittävä — arvostelu koulusta koskeekin juuri "puuhaa", ei opetusta. "Koulussa on hyvin hauska. Me teimme kaikenlaisia poikain kujeita, nauroimme, nyimme toisiamme ja panimme pulpetit liikkeelle"! kirjoittaa hän kirjeessään. Tämä vallattomuus, joka tosin ei ollut vieras nuoren Nicolayn luonteelle, joutui kuitenkin ennen pitkää sen lujan velvollisuudentunnon alaisuuteen, joka oli hänelle ominainen, ja hän pyrki myöhemmin suorittamaan koulutyönsä hyvin, jopa erinomaisesti. Mutta varsinaista työniloa se ei tuottanut hänelle sittenkään — siihen hän oli liian hermostunut, ehkä myös aivan liian herkän tunnollinen, ja Venäjällä vallalla oleva tutkintojärjestelmä tuntui hänestä kai oikealta rasitukselta. Kuvaavat ovat nuo sanat aikaisemmin mainitusta kirjeestä — "ihmeellistä, kuinka Jumala on tähän asti auttanut minua koulussa". Paul Nicolay suhtautuu nyt niinkuin myöhemminkin tehtäviinsä vakavasti, ponnistaa saavuttaakseen mahdollisimman hyvät tulokset ja saavuttaakin ne usein — mutta se tapahtuu hänen heikon terveytensä kustannuksella, ja työ painaa taakkana hänen nuoria hartioitaan. Muuten ei koulun opetus eikä sen toverielämä jätä hänen persoonalliseen kehitykseensä sen syvempää jälkeä. Se kenties johtui hänen selvän yksilöllisestä rakenteestaan; kenties tarjosi myös tuon kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta kosmopoliittis-ylimyksellisen kodin ilmapiiri liian harvoja kosketuskohtia venäläisen koulun kirjavan joukkoelämän kanssa. Oli miten oli — hän tunsi varmaan monta kertaa olevansa vieras opettajilleen ja tovereilleen.

Paljon merkityksellisempi kuin kouluelämä oli nuorukaiselle rippikouluopetus, jota hän ja hänen nuorempi sisarensa v. 1879 saivat saksalaisen seurakunnan pastorilta. Tämä tuskin johtui itse opetuksen laadusta, vaan pikemminkin niistä vaatimuksista, jotka tuota lähestyvää ratkaisevaa uskonnollista toimitusta ajatellessa kävivät eläviksi ja omakohtaisiksi nuoren rippioppilaan sielussa. Paul Nicolay pyrkii näihin aikoihin rehellisen luonteensa koko voimalla keskittymään siihen, mikä oli olennaista hänelle tarjotussa opetuksessa, pääsemään lähemmäksi Jumalaa, joka lapsesta saakka oli ollut hänelle todellisuus, mutta johon suhtautumisessaan hän kuitenkin huomaa paljon laiminlyöntiä, paljon selvittämätöntä. Hänestä on kuitenkin vaikeata päästä tuohon tarpeelliseen keskitykseen, vaikeata syventyä rukoukseen, kun hänen samalla on valmistauduttava työläisiin tutkintoihin, jotka hänen on suoritettava ennen siirtymistään lukion ylimmälle luokalle. Katkismuksen päähänpänttäys rippikoulussa, joka, niinkuin yleensä kaikki muistia kysyvä työ, tuntuu hänestä ikävältä ja rasittavalta, tekee hänen työtaakkansa sitäkin raskaammaksi. Siksi ovat näihin aikoihin aloitetun päiväkirjan merkinnät osittain varsin synkkiä sävyltään. Hän soimaa itseään katkerasti hairahduksistaan — niinpä häntä vaivaavat, kun rippikoulussa on käsitelty neljättä käskyä, laiminlyönnit, joihin hän muka tuntee olevansa syypää suhteessaan rakastettuun äitiinsä. Välinpitämättömyyden tunne, joka usein valtaa hänet ruumiillisten ja henkisten ponnistusten perästä, on hänen silmissään synti. Kuitenkin hänen onnistuu taistella itsensä levollisempaan katsantokantaan, ja päivää ennen konfirmatsionia hän kirjoittaa: "Uskon, että ihmisen on tärkeintä tuntea itsensä köyhäksi syntiseksi ja iloiten ottaa vastaan Jeesukselta ja juuri Häneltä itseltään anteeksiantamus." Siskosten kasteenliiton-uudistus tapahtui Pyhän Annan kirkossa Pietarissa. "Tunsimme molemmat sydämensykintää", kirjoittaa nuorukainen tuosta juhlahetkestä. "Tunsin taistelevani saatanaa vastaan, joka yritti tehdä minut välinpitämättömäksi, mutta, Jumalan kiitos, rukouksen auttamana saatoin tuntea itseni vapaaksi. Mikä armo olikaan tuo ensi käyntini ehtoollisella! Toivoakseni en unohda sitä koskaan. Jeesus sisimmässäsi, mikä onni, mikä ilo! Tunnet olevasi aivan muuttunut. Kuinka hyvä ja armollinen on Jumala, kun Hän antaa itsensä sellaiselle syntisraukalle kuin minä. Minun täytyy enemmän tarttua käsiksi Jumalan sanaan, jotta Hän voisi paremmin tarttua minuun käsiksi. Minun täytyy Jumalan avulla muuttua paremmaksi, jotten muuttuisi huonommaksi." Näillä onnea uhkuvilla, kiitollisilla tunteenpurkauksilla, jotka olivat niin luonnollisia kristillisessä ilmapiirissä kasvaneelle nuorukaiselle konfirmatsionin ja ensimmäisen ehtoollisellakäynnin juhlallisena hetkenä, oli, kuten tulevaisuus osoitti, tavallista paljoa suurempi arvo nuoren Nicolayn lausumina. "Jeesus minussa" — siitä tuli hänelle koko elämänajaksi ei vain ilon ja rauhan lähde, vaan ehdoton velvoitus pyhään elämään ja lopullisen voiton tae — tosiasia, joka hänen täytyi kerta kerran perästä loihtia ajatuksiinsa, kun taistelu, jota hän kävi, pyrki hänestä tuntumaan toivottoman ankaralta. Sillä Paul Nicolayn elämä, niin yksinkertaisen eheä kuin se olikin, ei ollut koskaan helppoa. Hän asetti elämänsä päämäärän liian korkealle ja otti liian vähän lukuun kaikenlaisia ulkonaisia seikkoja, joita toiset niin mielellään käyttävät hyväksensä puolustellakseen hengellistä velttouttaan tai toimettomuuttaan. Mistään paroni Nicolayn elämässä tapahtuneesta lopullisesta "ratkaisusta Kristuksen puolelle" konfirmatsionitilaisuudessa ei voi puhua. Se oli vain askel lähemmä tuota ratkaisua, joka kerran tapahtui täydellisenä ja ehdottomana monen samantapaisen askelen perästä, kaikki samaan suuntaan, saman taistelun kautta johtavia.

Viimeinen kouluvuosi 1879—80 osoittautui erikoisen rasittavaksi nuoren miehen heikoille ruumiinvoimille. Neuralgisesta päänsärystä, itsepintaisesta unettomuudesta, usein uudistuvista malaria- ja influenssakohtauksista, kaikesta siitä, mistä tuli hänen miehuusikänsä suuri kärsimys, hän kärsi jo kouluaikanaan, ja se vaikeutti varsinkin ankaraa tutkintolukua, joka aikoinaan teki joka lukukauden lopun venäläisissä kouluissa kauhunkaudeksi. Osoittaen tavallista päättävää tunnollisuuttaan antautui nyt Nicolay työhön, mutta tunsi tällöin usein pistoksen omassatunnossaan, sillä hänestä tuntui pahalta, ettei voinut torjua luotaan kunnianhimoa, halua kunnostautua; joka aina liittyy kaikkeen kilpaan. Siksi kuulostaa helpotuksenhuokaukselta, kun hän kirjoittaa 15 p:nä kesäkuuta 1880 päiväkirjaansa: "Finis! En voi uskoa sitä, se on kuin unta. Jumalan kiitos, että hän on auttanut minut läpi seitsenvuotisen kouluaikani."