Tuntui kai kuin vapautukselta sietämättömästä pakosta, kun hän senjälkeen sai äitinsä ja sisarensa seurassa matkustaa ulkomaille — Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ranskassa käytiin tervehtimässä tätiä, abbedissa Simplicietä, hänen normandialaisessa luostarissaan sekä Louis setää, La Grande Chartreuse'issä, joita käyntejä Paul Nicolay ei koskaan sittemmin jättänyt suorittamatta monien Länsi-Euroopan matkojensa varrella. Italiassa perhe viipyi Lago Maggioressa, Veronassa ja viimein Venetsiassa. Siellä erosi Paul Nicolay omaisistaan palatakseen Pietariin, missä hänen nyt oli määrä aloittaa yliopistolukunsa. Hän asui tämän talven setänsä ja holhoojansa, silloisen opetusministerin Alexander Nicolayn luona. Ankara virkamies, jonka mielestä jokainen oli velvollinen palvelemaan maataan, s.o. valtiolaitosta, tahtoi saada veljenpojan opiskelemaan lakitiedettä. Kun Paulin äiti, joka ehdottomasti luotti lankonsa arvostelukykyyn, kannatti häntä tässä, piti nuorukainen itseään velvollisena mukautumaan holhoojansa toivomukseen.
Hänen omat persoonalliset harrastuksensa olisivat johtaneet hänet aivan toiseen suuntaan — häntä miellytti historia, mutta myös maantiede, tähtitiede, fysiikka ja muut luonnontieteelliset sekä teknilliset oppiaineet, joissa hän sittemmin hankki itselleen omin päin varsin huomattavat tiedot. Käytännöllinen toiminta, varsinkin raikas merielämä, houkutteli häntä myöskin. Lakitiede sitävastoin, joka vaati paljon kuivaa muistitietoa, oli hänelle vastenmielinen. Ensimmäiset opintovuodet olivat hänelle siksi tuskin helpommat kuin viimeiset ajat lukiossa. Hänen terveyttäänkään ei lyhyt ulkomailla oleskelu ollut parantanut, päinvastoin hän tunsi sairauden rasitusta enemmän kuin milloinkaan ennen. Kivulloisuuttaan hän ei kuitenkaan koskaan käyttänyt verukkeena suhtautuakseen huolimattomasti opintoihinsa, mutta piiloutui kylläkin tämän suojuksen taa, kun tuli kyseeseen niiden vaatimusten välttäminen, joita seuraelämä alkoi asettaa nuorelle paronille ja fideikomissin omistajalle. Hän oli mieleltään näinä aikoina suljettu ja arka, ja ruumiillinen lamaannus aiheutti myös henkistä alakuloisuutta, taipumuksen nähdä kaikki synkkänä, mikä usein näytti vievän voiton siitä luontaisen hilpeyden ja terveen huumorin pohjasävystä, jota hänessä nuoruuden ystäväin lausuman mukaan oli runsas annos. Vahvistaakseen ja karaistakseen kapinoivaa ruumistaan hän alkoi näihin aikoihin ottaa miekkailutunteja, ja nämä harjoitukset näyttivät vaikuttavan häneen yhtä terveellisesti kuin se kylpylähoito, jonka hän sai kesällä 1881 Baierissa. Kesäisin hän mielellään harrasti ulkoilmaelämää — varsinkin hän antautui yhä innokkaammin purjehdusurheiluun, joka oli ollut hänelle mieluinen poikavuosista asti. V. 1883 hän osti "Lady" nimisen purjehdusjahdin, ja se oli hänen uskollinen ystävänsä monet vuodet. Entisen luotsin, Pajurin, ja erään toisen laivamiehen seurassa hän teki Monrepos'sta käsin, missä hän tavallisesti vietti kesät, purjehdusretkiä Kotkaan, Pellingiin, Helsinkiin sekä moniin muihin Suomen seutuihin. Näin hän tutustui tutustumistaan myös siihen maahan, joka oli käyvä hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän huolimatta saamastaan venäläisestä kasvatuksesta ja kansainvälisistä suhteistaan aina mielellään piti isänmaanaan.
Purjehdusretket olivat Paul Nicolaylle terveellisiä sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän iloitsi itsekin miehekkyydestä, johon arveluttavista tilanteista ripein ottein selviytymisen pakko hänet kasvatti ja joka tiesi hänelle pietarilaiselämän veltostavan vaikutuksen vastakohtaa. Hänen rakkautensa reippaaseen urheiluun oli tähän aikaan vähällä paisua todelliseksi intohimoksi. Muuan paroni Nicolayn toveri näiltä vuosilta [vapaaherra Th. Bruun] kertoo, että hänen halunsa omaksua aidot merimiestavat saattoi johtaa hänet peräti huvittaviin poikamaisuuksiin. Hän "koetti" m.m. purra tupakkamälliä, ja kun hän yöllä ajoi hereille purjehdustoverinsa, täytyi näiden ennen kannelle menoaan nielaista lasillinen rommia — se näet kuului asiaan. "Lady'llä" ei saatu sen hienompaa ruokaa kuin hapanta leipää ja poronlihaa, niin että mukavampaan elämään piintyneet matkatoverit tervehtivät iloiten ensimmäistä vehnäleipäpalaa, joka heille maissa tarjottiin.
Merellä vietetty ulkoilmaelämä vahvisti varmasti omalta osaltaan suurestikin Paul Nicolayta pitkien talvien varalta, jolloin oli ankarasti kamppailtava lakitieteen kanssa. Kesäkuun 7:ntenä 1884 hän suoritti loistavasti oikeustutkintonsa, joka hänestä, samoin kuin aikaisemmat tällaiset voitot, tuntui ihmeeltä, Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden työltä häntä kohtaan, "Mitä muut sanovat onnenpotkaisuksi, onneksi, siitä tiedän minä olevani kiitollisuudenvelassa Jumalalle", sanotaan päiväkirjassa. Ja tähän voimaan luottaen hän nyt ryhtyi opiskelemaan kandidaattitutkintoa varten.
Tässä elämänsä vaiheessa Paul Nicolay joutuu — huolimatta ujoudestaan, joka tosin myös hiukan lievittyy voimien karttuessa — varsin paljon ottamaan osaa niihin seurapiireihin, joissa "huvitellaan". Se kuvaus hänestä seuraihmisenä ja toverina, jonka hänestä on antanut muuan nuoruudenystävä, loihtii ehkä parhaiten silmäimme eteen nuoren Paul Nicolayn semmoisena kuin hän oli 1880-luvun keskivaiheilla sekä sen ympäristön, missä hän liikkui.
"Illasta kenraalikuvernööri kreivi F. Heydenin perheessä, joka silloin asui Pietarissa, illasta, jolloin tutustuin sittemmin niin sydämellisesti rakastamaani ja ihailtuun ystävääni Paul Nicolayhin, tuli elämässäni paljon merkitsevä hetki", kirjoittaa vapaaherra Theodor Bruun. "Se on mielessäni kuin eilinen päivä. Neiti Olga von Heyden, sittemmin leskikeisarinnan hovineitinä toiminut, tuli minua vastaanottamaan kalpean ja laihan nuoren miehen seurassa ja sanoi: 'Paroni Nicolay, joka myös on suomalainen, soisi saavansa tutustua teihin.' Mitä hän sanoi silloin, en muista, mutta Suomesta me puhuimme, ja minä tunsin kiitollisuutta siitä, että hän oli halunnut tutustua minuun. Otimme siihen aikaan paljon osaa seuraelämään. Paul Nicolay oli Pietarin yliopiston ajoilta ystävä ja toveri Alexander Heydenin kanssa, josta sittemmin tuli lippuamiraali ja keisari Nikolai II:n adjutantti, mutta lujemmin sitein hän oli liittynyt luokkatoveriinsa, nuorimpaan veljeen Dmitriin, joka sittemmin palveli tykistössä ja joutui, otettuaan eron virastaan, aatelismarsalkkana etelä-Venäjälle. Heydenin kotiin nuoret kokoontuivat kerran viikossa; leikittiin enimmäkseen kuva-arvoituksia. Kokkapuheinen Dmitri Heyden oli kaikkien hupina. Paul Nicolay oli vallattoman iloinen, ja joskaan hän ei itse puolestaan keksinyt mitään seuran hauskuudeksi, hän ymmärsi kuitenkin varsin hyvin viatonta pilaa. Muistan niin hyvin, kuinka hän hilpeänä ja poikamaisena istuessaan turkkilaisella leposohvalla Dmitri Heydenin vieressä tuumi: 'Ei meidän tarvitse puhuakaan paljoa ja kuitenkin on meillä niin hupaista.' Ja sitten hän, joka oli tottunut miekkailuun ja purjehdukseen, lyödä läimäytti naapuriansa navakasti polveen. Toinen yritti maksaa samalla mitalla, mutta Paul Nicolay oli notkea ja voimakas — nauraen hän oli jo toisessa päässä huonetta. Hänen ilonsa oli tarttuvaa — se oli niin puhdasta ja sydämellistä. — Aleksander Maksimovski, Boris Jakuntsikov ja Theodor Oom olivat sitä nuorten miesten parvea, joka seurusteli Heydenien piirissä. Samaisen Th. Oomin seurassa Nicolay purjehti Summaan ja otti minutkin purjeveneeseensä 'Lady'iin'. Aiottiin lähteä tervehtimään Heydenejä, jotka olivat täksi kesää vuokranneet kenraalitar von Etterin päärakennuksen Haikossa. Ja tällä purjehdusretkellä sain ensimmäisen vaikutelmani Paul Nicolayn suuresta ja terveellisestä vaikutuksesta tovereihinsa. Molemmat laivamiehet, P. ja K., olivat hurskaita kelpo miehiä ja kuuntelivat hartaina, kun Nicolay soitti heille englantilaisia virsiä kuusikulmaisella hanurillaan. Th. Oom ja minä olimme sensijaan täyspakanoita. Minä olin kadottanut uskoni ollessani Tartossa ylioppilaana, ja Oom oli kyynikko ja piti kreikkalaiskatolista uskontunnustustaan asemansa vaatimana, niin maailmassa yleensä kuin hovissa. No niin, loikoilimme kaikki kolme ensimmäisessä hytissä kuumana kesäiltana 'Ladyn' keinuessa rasvatyvenellä merellä. Oom lasketti jonkun hieman rivon jutun tai sopimattoman sutkauksen, ja minä säestin samaan nuottiin, mutta tuskin sana oli sanottu, kun jo saimme Paul Nicolaylta mitä ystävällisimmässä, mutta päättävimmässä muodossa kehoituksen jättää moiset puheet. — — Hän oli päämäärästään tietoinen, hurskas nuorukainen, jonka me aavistimme tulevaksi Jumalan palvelijaksi. Niin, hän osasi purjehtia, miekkailla, urheilla, näytellä — mutta hän erosi meistä muista. Hänen olemuksessaan oli jotakin, joka ilmaisi henkisten arvojen lujaluonteisen puoltajan."
Paul Nicolay saattoi toimia kaikessa ympäristönsä tavoin, mutta siitä huolimatta hän ei ollut muiden kaltainen — tämä selittänee sen että hänellä jo silloin oli syvä vaikutus muutamiin tovereihinsa. Kristityn miehekkyyden ylevää ihannetta ei "tämä maailmallisessa seurassa liikkuva nuori Daniel", kuten paroni Bruun häntä nimittääkin, koskaan päästänyt silmistään. "Kuinka toivoinkaan sieluni sisintä sopukkaa myöten olevani avoin, vilpitön, kaiken viekastelun vihollinen, työteliäs, tarmokas, lujaluonteinen, mutta nöyrä — taistellen voittavani itseni ja ilman ihmispelkoa aina päästäväni omantuntoni voitolle!" sanotaan päiväkirjassa v:lta 1882. Myöhemminkin hän usein moittii itseään velttoudesta, hän on tuskaa tuntien huomaavinaan tuhlaavansa aikaansa, huomaavinaan sen liukuvan käsistä. Ja puhtaus, johon hän pyrkii, on aivan muuta kuin vapautuneisuutta "karkeista synneistä". Kun hän kerran väsymyksen hetkenä etsii huvia kirjasta, joka hänen omastakin mielestään on "raaka ja saastainen", on hänellä selvillä, että tämä teko on syntiä. "Kuinka vähän minulla onkaan luonteenlujuutta, kun en voi ajoissa heittää kädestäni saastaista kirjaa." Kun hän syksyllä 1884 tekee pitkänpuoleisen matkan käyden tällöin Pariisissakin, näemme hänen sielläkin taistelevan vaikutelmain moninaisuutta vastaan säilyttääkseen sisäisen elämänsä tahrattomana ja voimakkaana. Hänen apunsa kaikissa näissä taisteluissa on niinkuin ennenkin hänen nuoruutensa Jumala, johon hänellä on yhä lapsekas, luottava suhde. Varsinkin purjehdusmatkoillaan hän tottui kiinnittämään huomiota Jumalan varjelukseen ja johtoon pienimmässäkin — seikka, joka läpi koko elämän pysyi hänelle lohdullisena, tukea suovana varmuutena. Siitä huolimatta saattoi hänet monta kertaa, kuten olemme nähneet, vallata alakuloisuus omaa kykenemättömyyttä ja ansiottomuutta ajatellessa. Tällaisia omantunnonepäilyjä hän varmaan kertoi sedälleen Louis'ille käydessään v. 1884 matkansa varrella La Grande Chartreuse'issä, sillä hän on merkinnyt päiväkirjaansa, että tämä oli nuhdellut häntä, kun häneltä puuttui luottamusta Jumalan armahtavaan ja etsivään rakkauteen. Kartusiaani-sedän ja maailmanmies-veljenpojan suhde oli yleensä hyvä ja ymmärtämyksellinen, ja kun Paul Nicolay lisäksi mainitsee heidän keskustelleen siitä, kuinka on välttämätöntä tehdä kaikki Jumalalle eikä ihmisille, sekä ruoskineen ajan raukkamaisuutta ja velttoutta, niin ymmärrämme, että askeettisen munkin ja taistelevan nuoren Danielin mielipiteet varmaan omituisesti yhtyivät. Sitä vastoin Paul Nicolay mainitsee, että muuan de Broglie niminen serkku, jota hän kävi tervehtimässä ja joka oli hänkin munkki, "muuttui vähemmän ystävälliseksi" huomatessaan luterilaisen heimolaisensa välttävän kysymystä katolisuuteen kääntymisestä. Katolinen oppi ei milloinkaan houkutellut puoleensa Alexandrine de Broglie'n pojanpoikaa. Pyhimystenpalvonta kuohutti häntä, jolla aina oli selvä tunne ihmisen mitättömyydestä Jumalan edessä — ja kerran kuunneltuaan messua hän merkitsee vain lakonisesti: "Hyvilläni, kun se päättyi." Esteettisillä vaikutelmilla ei ollut valtaa häneen — mutta hän antoi kyllä täyden arvon yksityisten katolilaisten siveelliselle suuruudelle, ja hänen omassa olemuksessaan esiintyvä ilmeinen askeettisuuden piirre sai hänet varmaan myötätuntoiseksi katolista kuria kohtaan määrätyiltä puolilta katsottuna.
Joskin nuoren Paul Nicolayn elämänkatsomus oli selvästi protestanttinen, niin ei sitävastoin voine sanoa häntä silloin eikä myöhemminkään puhdasoppiseksi luterilaiseksi. Luterilaisen kirkon elämä, sellaisena kuin se niihin aikoihin ilmeni, ei ollut omiaan miellyttämään sellaista mieltä kuin Paul Nicolayn — joka oli niin voimakkaasti suuntautunut siihen, mikä uskonnossa on olennaista ja käytännöllistä ja niin välinpitämätön historian luomista muodoista ja uskonopillisista selityksistä. "Kirkollisuudella" oli hänestä jo silloin se leima, että se, kuten hän muutamaa vuotta myöhemmin sanoo, oli yhtä paljon "puoluehenkeä kuin mikä muu puoluehenki tahansa". Vanhempanakin hän yhä sanoi olevansa "huono kirkkokristitty". Syvällisimpiä vaikutelmiaan hän ei ollutkaan — jollei ota lukuun konfirmatsionia — saanut kirkolta, vaan kodiltaan. Vapaaherratar Nicolay oli kiintynyt kirkkoon, johon hän kuului — mutta olemme kuitenkin nähneet, että hänen uskonnollisuutensa oli suuntautunut osittain toisille urille kuin tässä kirkossa vallitseville. Olemme niinkään nähneet, että Paul Nicolay tottui lapsesta alkaen omin neuvoin pyrkimään mieskohtaiseen Jumala-suhteeseen. Ja kun hän täysi-ikäisenä sai pysyviä ja syvälti uurtavia vaikutuksia kristilliseltä yhdyskunnalta, eivät ne tulleet isien kirkon, vaan erään miltei ainoalaatuisen, tsaari-Venäjän niin maallisten kuin hengellisten viranomaisten tunnustusta vailla olevan uskonnollisen yhtymän taholta. Voimakkaimmat uskonsysäyksensä ja ensimmäisen muovailunsa työntekijänä ja puhujana Kristuksen palveluksessa Paul Nicolay sai n.s. pashkovilaisten piirissä.
Pashkovilais-liikettä voinee pitää Venäjän huomattavimpiin uskonnollisiin ilmiöihin kuuluvana. Sillä on oma sijansa tämän maan monien evankeliselle tai "hengelliselle" pohjalle perustuvien lahkomuodostusten joukossa. Venäläiset lahkot ovat meikäläisille miltei kokonaan tuntemattomat. Koska se henki, joka on — tai oli — vallalla muutamissa niistä, on hyvin paljon vaikuttanut paroni Nicolayn hengelliseen kehitykseen nuoruusvuosina, niin herättäisi kai mielenkiintoa, jos tämänkaltaisessa kuvauksessa omistettaisiin niille muutama sana. Kun kuitenkin siten joutuisimme liian kauas, on välttämätöntä nyt rajoittua tarjoamaan lukijalle katsaus pashkovilaisuuteen, joka muistuttaa paljonkin puhtaasti kansanomaisia venäläiskansallisia lahkoja, vaikkakin sen alkuperä on aivan toinen.
Pashkovilais-liike alkoi nimittäin ylhäis-aatelin piireissä Pietarissa. V. 1874 saapui Venäjän pääkaupunkiin lordi Radstock, tunnettu englantilainen maallikkosaarnaaja, joka oli puhunut useissa Euroopan maissa, erään ylhäisen venäläisen naisen kehoituksesta, joka oli kuullut häntä ulkomailla. Täällä hän esiintyi useissa ylhäisökodeissa 11. s. "drawing-room meeting'eissä" ("salonki-kokouksissa"). Lordi Radstock, jonka kuollessa Paul Nicolay monta vuotta myöhemmin kirjoitti, että "hänen elämänsä oli ehjäsydämistä antaumusta Herralle, joskin hänen sanomansa oli harvasointuinen sävelmä", teki, yksinkertaisesti saarnatessaan evankeelisista kristinuskon perustotuuksista, syvän vaikutuksen moniin venäläisen ylhäisön jäseniin. Muuan niistä hänen kuulijoistaan, jotka tunsivat hänen julistuksensa käyneen sydämeensä, oli entinen kaartineversti Vasilij Aleksandrovits Pashkov. V. 1876 tämä anoi oikeutta saada perustaa yhdistyksen uskonnollis-siveellisen lukemisen edistämiseksi, ja anomukseen suostuttiinkin. Sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli tarjota kansalle tilaisuutta hankkia itselleen halvalla raamatunosia samoin kuin muutakin uskonnollista kirjallisuutta, ja sen onnistui todella julkaista lähes 200 lentolehtistä, joita tätä tarkoitusta edistämään otetut kolportöörit levittivät pitkin maaseutua. Pashkov ja hänen hengenheimolaisensa — joiden ainoana uskonkappaleena voi sanoa olleen heidän sielunsa pelastuksen uskon kautta Jeesuksen Kristuksen sovintokuolemaan, joka pelastustie oli avoimena kaikille — kerääntyivät toistensa luo hengellisiin kokouksiin, joihin lisäksi kehoitettiin näiden ylhäisten kotien lukuisaa palveluskuntaa sekä muitakin kansanmiehiä ja -naisia ottamaan osaa. Useimmiten pidettiin näitä kokouksia komeassa Pashkovin palatsissa Nevan varrella tai sisarusten, ruhtinatarten Gagarinan ja Lievenin asunnossa Bolshaja Morskajalla. Tällöin esiintyivät eversti Pashkov itse, kamariherra kreivi Korff ja monet muut tämän nuoren yhdyskunnan jäsenet evankeliumin selittäjinä, ja noissa ylellisesti sisustetuissa saleissa istuivat korkeilla antiikkisilla kultanahkatuoleilla pesijättäret ja talonmiehet siniverisimpäin kreivittärien ja ruhtinaitten rinnalla usein laulaen samasta laulukirjasta — ennenkuulumaton näky Venäjällä.