Tolstoi on "Ylösnousemus" nimisessä romaanissaan satiirisesti kuvannut näitä piirejä — ja onhan hyvin ymmärrettävissä, että hänen mielestään, kun nähdyn sisäinen puoli jäi vieraaksi, tuo kaikki oli pelkkää parodiaa siitä, mitä hän nimitti kristilliseksi veljeydeksi — muutamain rikasten ja yltäkylläisten ihmisten uusmuotisten oikkujen tai kuohahtaneitten tunnelmain purkausta — mitä se saattoi muutamissa kyllä ollakin. Mutta syvää ja runsasta iloa, jota "ilosanoma" oli kyennyt synnyttämään niin köyhien kuin rikasten sydämessä ja joka loi useimpiin pashkovilaispiirin jäseniin palavaa palvelemishalua ja mitä lujinta kestävyyttä pilkan ja vainon kohdatessa — sitä ei tuo suuri kirjailija pystynyt näkemään. — On itsestään selvää, että pashkovilaisten toiminta herätti ennen pitkää levottomuutta korkeasti oikeauskoisissa kirkollisissa piireissä. Kirkolliset lehdet suorastaan tahtoivat hukuttaa nämä uudet lahkolaiset haukkumasanoihinsa ja vaativat heidän nujertamistaan. Heidän kokouksissaan ei puhuttu sanaakaan pyhimyksistä, neitsyt Maariasta tai kirkon sakramenteista, eikä kokoushuoneistoissa ollut ainoatakaan pyhimyskuvaa — eikö se jo riittänyt leimaamaan koko liikkeen epämoraaliseksi ja epäkristilliseksi?

V. 1877 tuli määräys, joka kielsi Pashkovia pitämistä uskonnollisia illanviettojaan, ja seuraavana vuonna oikeutettiin hengelliset viranomaiset kehoittamaan häntä ja hänen puoluelaisiaan luopumaan harhauksestaan ja palaamaan oikeauskoisen kirkon helmaan. Tästä oli seurauksena, että Pashkov siirsi toimintansa maaseudulle, missä hän saattoi työskennellä huomaamattomammin — ennen kaikkea monille suurille tiluksilleen. Näin saavutti pashkovilais-propaganda kansan syvät rivit ja joutui kosketuksiin jo aikaisemmin olemassaolleitten evankeelisten lahkojen kanssa. Kun Pashkov 1884 palasi Pietariin, kutsuivat hän ja kreivi Korff näiden lahkojen — stundistien, baptistien, molokaanien y.m. — edustajia yhteiseen kokoukseen. Tämä kokous kiellettiin heti, ja useat osanottajista — enimmäkseen talonpoikia eri osista maata — pantiin kiinni, joutuivat kuulustelun alaisiksi ja lähetettiin hallinnollista tietä kotiseudulleen. "Yhdistys uskonnollissiveellisen lukemisen edistämiseksi" lakkautettiin samana vuonna hallituksen käskykirjeellä. Heti sen jälkeen pyhä synodi antoi määräyksen, että piispojen tuli "valvoa" pashkovilaisliikkeen levenemistä, ja samanlaisen säädöksen sisäministeri antoi maaherralle. Eversti Pashkovin täytyi poistua valtakunnasta ja asettua ulkomaille asumaan, mutta liikkeen leviämistä jatkui yhä 80-luvun viimeisinä vuosina ja kautta koko 90-luvun. Se sulautui tällöin yhä enemmän muihin lahkoihin ja muuttui monessa suhteessa radikaalisemmaksi ja kirkkoa vastustavammaksi.

Pääkaupungin ylhäisissä piireissä, jotka kaikessa hiljaisuudessa yhä kokoontuivat, välistä joutuen selkkauksiin poliisin kanssa, mutta useimmiten hovin suojelemana jääden hätyyttämättä, säilytti pashkovilaisuus sitävastoin alkuperäisen luonteensa. Täällä Paul Nicolayhin 1880-luvun alkupuolella joutui kosketuksiin sen kanssa. Hänen ystävänsä ja sittemmin lankonsa, kreivi Konstantin von der Pahlen, johti näet hänet pashkovilaisten piiriin, jossa hänen äitinsäkin muuten seurusteli, sillä vaikka tämä ei liittynytkään itse liikkeeseen — hän oli Pietarin saksalaisen seurakunnan uskollinen jäsen — harrasti hän lämpimästi ja myötätuntoisesti sen hengellistä toimintaa, ja monet sen jäsenet olivat hänen persoonallisia ystäviään. Nuorena ylioppilaana ja virkamiehenä tuli siis Paul Nicolay käyneeksi uskonnollisissa illanvietoissa ensin Pashkovilla — missä hän ei kuitenkaan nyt tavannut perheenisää, johon tutustui vasta muutamaa vuotta myöhemmin — ja sitten ruhtinatar Lievenin luona, jonka poikien karissa hän muutenkin seurusteli. Hänen täällä kohtaamansa Jumalan palvonta oli paljoa yksinkertaisempaa ja välittömämpää kuin hän oli kirkon piirissä tavannut, ja omakohtaisen toimimisen vaatimus kohdistui paljoa jyrkemmin seurakunnan yksityisiin jäseniin. Aluksi jälkimmäinen seikka vaikutti häneen miltei peloittaen, hänen suljettu luonteensa arasteli yhteistä rukousta, ja useinkin häntä loukkasi tunnepuolta tehostava julistus, jota saatiin kuulla Saksasta ja Englannista kutsuttujen maallikkosaarnaajain suusta. Mutta oli näissä kokouksissa sellaistakin, mikä varmaan voimakkaasti viehätti häntä. Heissä oli vakavuutta, noissa ihmisissä, jotka yrittivät palvella Jumalaa keskellä Jumalansa unhottanutta ja pinnallista maailmaa, ja monesti hän tapasi täällä myös henkilöitä, jotka olivat saaneet todistaa uskostansa hallitsijoille ja viranomaisille ja kärsiä sen vuoksi vankeutta ja maanpakolaisuutta. Tässä piirissä oli kai jotain tallella ensimmäisen kristillisen seurakunnan syvästä, puhtaasta innonhehkusta. Ja puheissa tehostettiin kerta kerran perästä tuon yhden ainoan, Herran puolelle tapahtuvan täyden ratkaisun merkitystä käyttökelpoisuuden ehtona Jumalan valtakunnan palveluksessa. Täällä kai yhä enemmän nuorelle Nicolaylle selvisi, että hänen Herransa saattoi vaatia häntä omakseen täydellisemmin, ehdottomammin kuin ennen, että nuhteeton elämä yksin kelpasi kristityn päämääräksi, että työtä oli jokaiselle, joka tahtoi antautua käytettäväksi. Vähitellen tämä ajatus kypsyi hänessä täällä uskonvarmojen kristittyjen piirissä. "Kuinka paljon hengellistä siunausta olenkaan saanut ruhtinatar Lievenin luona pidetyistä kokouksista", hän lausui monta vuotta myöhemmin eräälle suomalaiselle ystävälleen. Täällä tämä nuori mies usein osin sai taisteluunsa tarvitsemaansa apua. Tätä taistelua olemme nähneet hänen käyvän voidakseen elää maailmassa olematta "maailmasta" eikä se suinkaan ollut viimeisinä opintovuosina loppuun suoritettu — se ei päättynytkään, ennenkuin hän löysi tien tästä "maailmasta" rikkaampaan, täydempään ja satoisampaan olemisen muotoon.

MURROSVUODET.

Palattuaan ulkomaanmatkaltaan syksyllä 1884 Paul Nicolay kirjoittaa: "Nyt joudun uuteen vaiheeseen, uusi elämänmuoto alkaa. Minä tahdon aloittaa sen Jumalan kanssa ja pyydän Häntä olemaan kanssani ja siunaamaan minua." Tuo uusi, jota hän tällöin ajattelee, on kai lähinnä yliopistolukujen päättyminen ja sen jälkeen lähestyvä virkamiesuralle astuminen. Talven kuluessa v. 1884—1885 hän nimittäin valmisteli kirjallista tutkielmaa lakitieteenkandidaattitutkintoa varten, ja kun se oli hyväksytty, otettiin hänet virkamieheksi Hallitsevan Senaatin ensimmäiseen osastoon. Muutamia vuosia myöhemmin hän haki tästä virastosta Hallintoneuvoston kansliaan, n.s. valtakunnankansliaan.

Mutta uusi työ ei huvittanut paroni Nicolayta, eikä ylioppilasajan päättyminen aiheuttanut liioin mitään varsinaista muutosta hänen elämäntapoihinsa. Hän antautuu näinä vuosina osaksi virkavelvollisuuksilleen, joiden hoidossa hän osoittaa turhantarkkaa tunnollisuutta, osaksi huvielämään, jonka hänen asemansa seurapiireissä näyttää tekevän miltei hänen velvollisuudekseen. Hän käy teatterissa, huvitus, johon hän — hänellä kun on niukasti esteettisiä taipumuksia — ei pane suurta arvoa, vaikkakin hän joskus päiväkirjassaan lausuu ilmi ihastuksensa Faustiin, mainitsee, miten suurta huvia 'Kauniin Helenan' "siivo esitys" on hänelle tuottanut tai millaisen hurmauksen väristyksen Coquelinin näytteleminen hänessä synnytti. Tavallisesti sanotaan vain: "Sellaista minä en ymmärrä." Hän tanssii joskus kello viiteen aamulla tuttaviensa luona ja istuu ikävystyneenä — säädyllisen näköisenä kuitenkin — suuriruhtinas Vladimirin suurkutsuissa. Joskus, vaikka harvoin, hän saattaa merkitä jostain huvitilaisuudesta näinkin: "Oli oikein hauska" (Beaucoup amusé). Mutta kaiken tämän ohessa hänellä on aikaa syventyä kysymykseen uskonelämän sisällöstä, ja moni kysymys käy hänelle polttavaksi. Niinpä osoittaa päiväkirja hänen pohtivan "uskosta vanhurskauttamisen" käsitettä ja Jeesuksen Kristuksen täytetyn työn merkitystä. "Onko totta, että tämä työ on meille täysin riittävä?" hän kyselee v. 1884. "Mikä ilo, jos se olisi totta!" Ja 1885 hän kirjoittaa, että hän nyt on saanut varmuuden vanhurskauttamisesta, mutta ei vielä ymmärrä, mihin se perustuu. Vielä suurempi merkitys kuin näillä teoreettisilla mietiskelyillä on kuitenkin voimakkaalla tietoisuudella, joka hänet nyt täyttää, tietoisuudella siitä, että hän on velvollinen toimimaan Jumalan hyväksi, sekä yhä selvenevällä käsityksellä maailmallisuuden vaarasta, se kun yhä enemmän koettaa saada oikeuksia häneen.

Todellisuudessa tämä maailmanelämä tuskin on saanut valtaa hänen sisäisessä olemuksessaan. "Beaucoup amusé" ei ole, kuten sanottu, usein hänen sanontatapojaan n.s. huvi-illasta. Naamiaisten jälkeen, joihin hän on ottanut osaa, hän kirjoittaa: "En enää eläissäni mene sellaiseen." Eivät liioin kunnianhimon ja onnenetsinnän kiusaukset — niin perin tavallisia ilmiöitä hänen seurapiirissään — uhkaa häntä todellisena vaarana. Kun hän Helsingissä käydessään 1886 on tanssiaisissa, jotka kreivi Heyden pitää Aleksanteri II:lle, on hän mielissään, että oli jo ehtinyt poistua, kun keisari illalla myöhään oli kysellyt paroni Paul Nicolayta. Hänelle on taakaksi, kun hänen eräällä suuriruhtinaan vierailulla Monrepos'ssa täytyy tarjota käsivartensa suuriruhtinatar Maria Pavlovnalle, ja kun hän pari vuotta myöhemmin eräissä tanssiaisissa on "kaksi kertaa piirissä pidellyt keisarinnaa kädestä", merkitsee hän vain ironisesti voivansa nyt "kuolla rauhassa". Ja kuitenkin hän tuntee, että tuo tyhjä huvielämä on vahingollista; hän tuntee sen pakoksi ja esteeksi. Hän tuntee, että "maailmallisuus varastaa häneltä Kristuksen hengen", ja lähivuosien suurkysymykseksi tulee hänelle siksi: mikä tässä kaikessa on pahasta, kuinka paljosta minulla on oikeus luopua — Jumalan tähden, ei omaksi hauskuudekseni? Tämä tarve, tarve määrätä suhtautumisensa maailmanelämän vaatimuksiin ja täydemmin ja kokonaisemmin asettua Jumalan johdettavaksi, se se nyt uutena murtautuu Paul Nicolayn elämään, se se päiväkirjojen mukaan ennen muuta antaa leiman sille kaudelle, jota rajoittavat vuodet 1884—1891.

Päätös, jonka hän tekee tammikuussa 1885 — rakkaaksi käyneestä tavasta, tupakanpoltosta, luopuminen — kuvaa sattuvasti, kuinka vakavasti hän ryhtyy parantamaan tapojaan ja muovailemaan luonnettaan. "Vahvistaakseni luonnettani teen Jumalan avulla sankarillisen päätöksen, että lakkaan tupakoimasta, ja olen tänä iltana lukinnut laatikkoon tupakkani ja rakkaat piippuni", sanotaan päiväkirjassa eräänlaisin huumorin sävyin. Seuraavina päivinä hän kuitenkin todella kärsi, kun hänen täytyi olla ilman tupakkaa tutkielmaansa valmistaessaan — rinnassa tuntui alati paino, hän oli hermostunut ja huonolla tuulella. Usein oli hänestä ihan hullua, ettei hän tehnyt loppua vaivastaan polttamalla edes yhtä pientä savuketta — varmasti tepsivä keino! — mutta kun hän oli vähällä tehdä sen, hän muisti "raivostuneena", että se oli hänelle nyttemmin kielletty hedelmä. Perästäpäin paroni Nicolay iloitsi aivan varmaan monesta voitosta, jonka saavutti silloin — sillä vuosien vieriessä vahvistui hänessä vakaumus, että tupakanpoltto estää suuresti todellista pyhitystä — "Jumalan Henki ei pidä siitä" — oli hänen tapana sanoa.

Uudenvuoden päivänä 1886 Paul Nicolay valitsi alkavan vuoden ohjeeksi kaksi ajatusta: "Älä kelpaa itsellesi" (not please yourself) ja: "Älä koskaan siirrä toistaiseksi". Sinä vuonna hän esiintyi ensi kerran julkisesti esittelijänä senaatissa, ja niinkuin ennen vanhaan tutkintoaikoina hänestä tuntui ihmeeltä, että hän onnistui paremmin kuin oli odottanutkaan. Vaikka hänen terveytensä oli tavallista huonompi — hänen täytyi sen vuoksi olla Kissengenin vesihoitolassakin — koetti hän kuitenkin kaikin tavoin toteuttaa molempia tunnuslauseitaan ja taistella kaikkinaista velttoutta ja toimettomuuteen taipumusta vastaan, joiden hän — eiköhän syyttä? — arveli rasittavan häntä suuressa määrin. Loppupuolella vuotta hänestä tuli saksalaisen seurakunnan köyhäinhoitoyhdistyksen jäsen, ja hän kävi yhdistyksen toimesta köyhiä ja sairaita katsomassa. Hän näki hirvittävää kärsimystä, mutta soimasi itseään, että hän sen ohessa tunsi niin vähän. "Onko se väsymystä, vai jonkun toisenko läsnäolo sen vaikuttaa?" Ylipäänsäkin tuotti hänelle huolta, että häneltä puuttui voimakkaita tunteita, kuten hänen usein täytyi todeta itsestään. Siksi hän kai vanhempana mielellään tehosti puheissaan sitä, ettei kristityn sisäinen elämä saa olla tunteitten varassa, vaan sen tulee perustua tahdon vakavuuteen ja Jumalan sanaan. Päiväkirjasta v:lta 1887 näemme myös, että hän on ilomielin tarttunut sanoihin, jotka on kuullut saarnaaja Kargelin lausuvan eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona: "Kristityn velvollisuus on antautua, ei huolehtia". Hän kiintyy myös toiseen kuvaan, jonka avulla Kargel esittää ajatustaan: Jumalan väkevä käsi tarttuu ihmisen heikkoon käteen, meidän on vain sallittava sen tapahtua. Tämä kuva toistui myös usein paroni Nicolayn uskonnollisissa esitelmissä — Pietarsaaren ylioppilaskokouksessa se toi vapautuksen eräälle ratkaisun rajalle joutuneelle ylioppilaalle, tapaus, jota läsnäolleet vielä Nicolayn kuoltua liikutetuin mielin muistelevat. — Niinpä siis huomaamme, että ne vaikutelmat, joita paroni Nicolay sai nyt puheenaolevina nuoruusvuosinaan, olivat syviä ja ratkaisevia, vaikutelmia, jotka monessa tapauksessa määräsivät hänen miehuusikänsä käsityksen kristinuskosta.

V. 1887 Paul Nicolay rupesi jäseneksi venäläiseen raamattuseuraan. Myös työhön saksalaisen seurakunnan hyväksi hän otti tänä vuonna osaa kantamalla samanikäisille tovereineen kolehdit "Peterkirche'n" jumalanpalveluksissa. Se lienee kysynyt ujolta ja, kuten tiedämme, ei juuri kirkollismieliseltä nuorelta mieheltämme aika paljon itsensävoittamista. Sitävastoin hän ei saanut itseään pakotetuksi ottamaan osaa erääseen toiseen seurakuntatyön haaraan — pyhäkouluopetukseen — vaan vastasi erään ystävänsä kehoitukseen, ettei hänellä ollut halua "opettaa lapsia, puhua saksaa tai toistaa mitä pappi oli heihin juurruttanut". Kuvaavia ovat tuo pieni letkaus papeille sekä hänen ilmaisemansa vastahakoisuus saksankielen puhumiseen — tässä kai tulevat näkyviin ne kaksi yleisen vastenmielisyyden tunnetta, joita Paul Nicolayn oli vaikeinta voittaa; edellinen katosi aikaa myöten kokonaan, jälkimmäisestä hän sitävastoin tuskin milloinkaan vapautui.