Eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona tammikuussa 1888 Nicolay esiintyi ensi kerran eläissään kristillisenä puhujana. Tähän hän tuskin ryhtyi mielellään, mutta hän teki sen kuitenkin "kategorisen imperatiivin" pakottamana, jonka hän itse ilmaisee seuraavin sanoin: "Minuun iski ajatus, että jos Jumala antaa minulle jotain sanottavaa, täytyy minun puhua, kun on puute puhujista, kuten nykyään; että minun on opittava saamaan jotain Jumalan sanasta eikä jäätävä passiiviseksi oppilaaksi, pelkästään pastorien ja muiden kuuntelijaksi. Mutta ei pään tulekaan tutkistella tarkoitusta, vaan sielun, Jumalan ja rukouksen avulla, kun Hän niin käskee." Hän tuntee nyt jo olevansa vastuussa niille ihmisille, jotka eivät olleet, kuten hän, löytäneet "elämän leipää", vaan näkivät hengellistä nälkää, ja hän tuntee tarvetta muuttaa uskonsa toiminnaksi pitämättä yksikseen mitä parhainta omisti. Kristityt, jotka eivät jaa sisäistä rikkauttaan, oli hänellä sittemmin tapana leimata "itsekkäiksi", "säännönvastaisiksi". Niinpä ei ensi esiintyminen ruhtinatar Lievenin luona jäänyt sinä vuonna viimeiseksi — puhujien puute oli usein tuntuva, ja silloin Paul Nicolay oli aina valmis astumaan "muurinaukeamaan".
Tammikuun lopulla tapahtui semmoista, mitä osaltaan voi pitää käänteentekevänä hänen elämässään. Paroni Nicolay matkusti silloin Helsinkiin valtiopäiville ensi kerran istuakseen Ritarihuoneessa sukunsa päämiehenä. Nuoren paronin harrastus Suomea kohtaan oli lähinnä edellisinä vuosina huomattavasti kasvanut. Kerran, kun hän oli saanut ulkomaanpassin, oli häntä nimitetty "Venäjän palveluksessa olevaksi suomalaiseksi", mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän oli alkanut opiskella ruotsia, ja kerran hän kieltäytyessään ottamasta osaa saksalaiseen pyhäkoulutyöhön selitti syyksi, että hän toivoo aikaa myöten saavansa opettaa ruotsalaisia ja suomalaisia lapsia. Tälle harrastukselle antoi runsasta virikettä se aika, jonka hän vietti Helsingissä valtiopäiväin vuoksi. Täällä paroni Nicolay tutustuu useihin Suomen eteviin miehiin, otetaan vieraanvaraisesti vastaan moniin suomalaisiin koteihin ja solmii pysyviä ystävyyssiteitäkin. Niinpä hän tutustuu rouva Louise af Forsellekseen ja hänen puolisoonsa, Emil af Forsellekseen, everstinrouva Karamziniin sekä useihin Wrede-suvun jäseniin, m.m. professori R.A. Wredeen ja Mathilda Wredeen, kesällä myös viimeksimainitun vanhempaan sisareen, Helenaan. Kymijoen varrella sijaitsevassa Toivola nimisessä vapautettujen vankien kodissa käydessään hän tutustuu sitäpaitsi kodin omistajaan ja johtajaan, paroni Henrik Wredeen, josta tuli hänen uskollisimpia, rakkaimpia ystäviään. — Mathilda Wreden seurassa hän kävi Sörnäisten vankilassa, joka oli hänestä harvinaisen hyvin järjestetty laitos. Yleensä on hänen ajatustavallaan Suomesta rakastavan ihailun leima, joka oli niin yleinen sen ajan "Venäjän palveluksessa olevissa suomalaisissa", he kun joutuivat vertailemaan, tilapäisesti kotimaassaan käydessään, sen länsimaisesti järjestettyjä oloja suuren Venäjän valtakunnan sekasortoiseen tilaan.
Paul Nicolayn sisäiselle kehitykselle muodostuvat useat näistä tuttavuuksista hyvin merkityksellisiksi. Hän ottaa osaa hengellisiin illanviettoihin everstinrouva Karamzinin kodissa, ja kahden nuoren miehen seurassa, joihin hän nyt myös tutustuu, E. Björkenheimiin ja K. Boijeen, hän käy vapaakirkollisten kokouksissa Allianssitalossa Helsingissä. Suomen uskovissa piireissä siihen aikaan vallitsevat käsitykset suhtautumisesta "maailmaan" herättävät jonkinlaista levottomuutta tässä äärimmäisen tunnonherkässä nuoressa miehessä. Olemme nähneet, että hän on vielä tähän asti arvellut voivansa yhdistää toisiinsa uskonnollisen toiminnan ja maailmallisen huvielämän, että hän ei edes katsonut itsellään olevan oikeutta ilman kypsää harkintaa ja sisäistä varmuutta rikkoa välejään jälkimmäisen kanssa. Täällä hän törmää aivan toisenlaista katsantokantaa vastaan. Rouva Louise af Forselles on kertonut tilaisuudesta, jolloin tämä erilaisuus tuli näkyviin. Eräänä iltana paroni Nicolay saapui hiukan liian myöhään raamattupiiriin everstinrouva Karamzinin luo sekä pyyteli sitä vähääkään hämilleen joutumatta anteeksi, selittäen, että hänen oli muka pitänyt olla karusellihuveissa, jotka hänen seurapiirinsä herrat ja naiset olivat panneet toimeen Siltasaarella. Kokouksen jälkeen tuo olemukseltaan hiljainen, kysyväkatseinen nuori mies saattoi rouva af Forsellesta kotiin ja kysyi tältä hetken vaitiolon perästä, mitä tämä tarkoitti sanoillaan "melkein kristitty", joita oli käyttänyt illan kuluessa. Nopeasti, miltei harkitsematta tämä vastasi: "No, esimerkiksi sitä, joka tulee sirkusesityksestä raamatunkeskusteluun." — "Tummain silmien kysyvä ilme kävi entistäänkin huomattavammaksi", kirjoittaa rouva af Forselles, "minä saatoin nähdä sen selvästi katulyhtyjen himmeässä valossakin, ja samalla miltei huomaamaton hymy hiipi noille totisille piirteille. Tuota ilmettä en ole voinut koskaan unohtaa — se vaikutti minuun niin voimakkaasti, siinä kun ei ollut loukatun turhamaisuuden tai pahastuksen hiventäkään. Näin siinä vain tämän kristallinkirkkaan luonteen syvän totuudenjanon."
Totuuden jano — varman, omakohtaisesti löydetyn totuuden — käy todella ilmi niistä muistiinpanoista, joita tähän aikaan tapaamme Paul Nicolayn päiväkirjassa. Hän mainitsee siinä rouva Forselleksen ajatuksen, että Herralle kerran antautuneen ei tule enää rakastaa huveja, ei edes musiikkia tai muuta sellaista, jolleivät ne tarkoita Jumalan kunniaa. "Siihen en voinut sanoa aamen." "Pitääkö ihmisen elää yläpuolella sen, minkä käsittää (au délà de sa compréhension)?" hän kysyy itseltään. Hän rukoilee selvyyttä tähän kysymykseen, ja silloin hänelle selviää muutamia ajatuksia: 1) Hengellinen kasvu alkaa samasta hetkestä, jolloin ihminen antautuu Herralle; 2) on erilaisia kasvun asteita; 3) ei tule pyrkiä kasvamaan nopeammin kuin kasvaa; 4) yksin Jeesuksen tulee olla päämääränämme ja opastajanamme hengellisissä asioissa, kun taas muiden Jumalan lasten mielipiteillä on vain toisarvoinen ("tres secondaire") merkitys. — Room. 14: 4:nnen sanain sisältö: "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra voi pitää hänet pystyssä" — käy hänelle nyt eläväksi; ja ne pysyvät hänelle rakkaina kautta elämän. Herransa edessä hän tutkistelee jokaista totuutta, punnitsee joka askelta. Kun jokin alkaa näyttää hänen omastatunnostaan väärältä, ei hän epäröi leimata sitä siksi, mutta ei ennen. Olemme jo nähneet, kuinka hän luopui rakkaista piipuistaan ja savukkeistaan. Kuvaava on hänen suhteensa väkijuomiin. Suomessa oleskellessaan hän tulee pari kertaa juoneeksi seurassa enemmän kuin hän sietää, ja ensi kerran hän pysähtyy sen johdosta pohtimaan raittiuskysymystä: "Onko oikein, että kristitty nauttii olutta enemmän kuin hän tarvitsee sammuttaakseen janonsa?" Kerran Uudenmaan pursiklubin päivällisten jälkeen, joilla hän ei ollut mielestään ollut kyllin kohtuullinen, hän alkaa miettiä sininauhan käytäntöön ottamista ainoana keinona, millä näin alentavat tapahtumat olisivat tulevaisuudessa vältettävissä. Aivan persoonallisista syistä ja samalla itsenäisellä tavalla hän luopuu urheilumetsästyksestä. Hän sattuu kerran ampumaan sorsaemon, joka uhraa henkensä koettaessaan pelastaa poikasiaan, ja nuoressa metsämiehessä herää kysymys, kuinka se, "joka haluaa itselleen Kristuksen mieltä", voi jättäytyä sellaiselle kannalle, että joutuu harjoittamaan moista julmuutta. Paul Nicolayn vaikuttimet ovat näinä aikoina, kuten huomaamme, täysin yksilöllisiä, hän ei koskaan johdu yleiseen periaatteeseen muuta tietä kuin yksityistapauksesta — ja tämä menettely pysyi myöhemminkin hänelle luonteenomaisena.
On selvää, että Nicolayn ilmeinen itsenäisyys sai hänet varmasti usein suhtautumaan epäröivästi paljoonkin, mihin hänen vapaakirkolliset ystävänsä parhaassa tarkoituksessa tahtoivat pakottaa häntä. "Mitä nyt tuokin on, jota joka taholta huudetaan minulle — että minun muka tulee 'testify' (todistaa) eikä panna kynttilääni vakan alle?" hän kirjoittaa, ilmeistä vastenmielisyyttä tuntien, päiväkirjaansa. Kaikkinainen vielä kokemattomien tunteitten ilmaiseminen, kaikkinainen hurmio vaikuttaa häneen tympäisevästi. Hän kaipaa täydellistä Jumalalle antaumusta, mutta ei mielestään voi saavuttaa tätä päämääräänsä "antautumalla" julkisesti Allianssitalolla, kuten häntä kehoitetaan tekemään. Muiden "hyökkäävät" propagandamenetelmät — lehtisten jakaminen junissa ja höyrylaivoissa, uskonnolliset keskustelut tuntemattomien ihmisten kanssa — ovat hänestä sanomattoman vastenmieliset. Mutta tunnollisuus saa hänet kysymään itseltään, pelkästä pelkuruudesta ja velttoudestako hän haluaa karttaa sellaista. Hänen luonteensa itsenäisen piirteen vastapainona on jossain määrin jokin, jota on nimitetty "rehellisen luonteen taipumukseksi valita vaikein vain siksi, että se on vaikeaa". Kun hän kesempänä matkustaa erään ystävänsä kanssa — joka myös on uskovainen kristitty — Kaukasiaan tervehtimään setäänsä, kalvavat häntä koko ajan itsesyytökset, kun hän ei ryhdy mihinkään antaakseen matkatovereilleen hengellistä apua. Mutta mahdottomalta tuntuu hänestä kuitenkin tällaisten tilaisuuksien etsiminen, ja vain vaivoin hän saa jaetuksi muutamia lehtisiä, milloin se käy luontevasti laatuun. Ystävykset huomaavat suorastaan karttavansa matkatovereitaan, kun nämä ovat heille vierasta ihmisluokkaa. Tietoisuus tästä synnyttää paroni Nicolayssa kalvavan levottomuuden: "Palaako minussa pyhä tuli?" Tällaiset epäilyt vaivasivat häntä vielä kauan sittemminkin. Mutta muuten varmistuu hänessä yhäti tänä hänelle tärkeänä vuonna vakaumus, että Jumala on kutsunut hänet palvelukseensa.
Seurustelu pietarilaisten uskovain ystävien kanssa vahvistaa tätä hänen vakaumustaan. Erään näistä ystävistä hän nyt mainitsee ensi kerran päiväkirjassaan, nimittäin neiti Aleksandra (Sasha) Peuckérin, lahjakkaan ja lämminsydämisen naisen, joka uhrasi sekä koko omaisuutensa että myös kaiken aikansa työhön Mestarin hyväksi. Paroni Nicolay sanoo häntä päiväkirjassaan "ihailtavaksi, rakastettavaksi Jumalan lapseksi", eikä hänen tarvinnut myöhemminkään muuttaa mieltä häneen nähden. Neiti Peuckeriä, joka vieläkin elää Venäjällä, missä hän bolshevikkihallituksen aikana on joutunut ankariin kärsimyksiin, kuvaavat kaikki, jotka ovat tunteneet, hänet, tulisieluksi, ihmiseksi, jossa tunteen lämpö, ajatuksen selvyys ja syvyys sekä tahdon määrätietoinen voima ovat liittyneet sopusoinnuksi. Hänen suhteensa paroni Nicolayhin samoin kuin moniin tämän tovereihin antaa vahvistuksen sille tosiasialle, että naisen on suotu yksityistapauksissa toimia miesten sielunhoitajana. Nuo nuoret miehet kokoontuivat usein hänen kotiinsa puhellakseen perinpohjin asioista, jotka olivat heidän sydämellään, sekä yhdessä tutkiakseen raamattua. — Joulukuussa paroni Nicolay myös ensi kerran tapasi eversti Pashkovin, joka hänestä tuntui olevan "sympaattinen mies, vilpitön, nöyrä ja rakastavainen". Mitään syvempää vaikutusta ei Pashkovilla, jonka pian sen jälkeen oli pakko lähteä pois Venäjältä, kuitenkaan liene ollut häneen.
Moni seikka osoittaa, että sitä Jumalalle antautumista, jota Paul Nicolay murroskaudeksi nimittämänämme aikana oli tavoitellut, voinee lopulla vuotta 1888 pitää päätökseen saatettuna tosiasiana. Hänen alusta pitäen kristillisyyttä kohti suunnatussa elämässään ei voi olla puhetta kääntymyksestä sanan varsinaisessa mielessä. Mutta kun hän vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin kyselee, lieneekö oikeutta luopua siitä tai tästä maallisesta huvista, kirjoittaa hän lokakuussa: "Mikä armo onkaan, kun on voinut rikkoa välit maailmaan!" Ja samoihin aikoihin tapaamme hänet kaikesta vastenmielisyydestä huolimatta saksalaisen pyhäkoulun vapaaehtoisena opettajana. Vuoden 1886 ohjelause "not please yourself" — on toteutunut Paul Nicolayn elämässä. Saamme hänestä sen ehdottoman vaikutelman, että hän nyt on luovuttanut purtensa peräsimen omiansa voimakkaampiin käsiin, että hän on asettunut ylempänsä käskettäväksi. Niinkuin hän mielellään myöhemmin sanoi, oli hänen nyt vain taisteltava, vastuu voitosta ei ollut hänen.
Erittäin hyvin hän käsitti, että kristinusko tiesi itsekieltäymystä: "As long as you keep yourself to yourself, can you do nothing to nobody". [Niin kauan kuin pidätät itsesi itseäsi varten, et voi tehdä mitään kenenkään hyväksi.] ja lisää: "Tämä on tunkeutunut sieluuni. Kaikkina näinä viime päivinä olen tuntenut sieluni ikäänkuin huonotuuliseksi ja näivettyneeksi. Tänä iltana tutkin itseltäni, olinko säästänyt yhdenkään ainoan epäjumalan, ja vastasin: en. Sitten johtui mieleeni, että olin vaalinut erästä epäjumalaa — mukavuuttani ('mes aises') ja päätin kohta uhrata sen. Put the hand of your will on the stone to be rolled away and expect God to do it. [Pane tahtosi käsi kivelle, joka on vieritettävä pois tieltä, ja odota, että Jumala tekee sen.] Siksi olen sanonut tänä iltana Jumalalle: minä olen tieten tahtoen uhrannut mukavuuteni, sikäli kuin ymmärrän — ja olen jättänyt työn suorittamisen Jumalalle. I am willing, make me able. [Minä olen altis, tee minut kykeneväksi.] Oi, jospa Jumala antaisi elämälleni uutta lentoa!" Samana vuonna hän kirjoittaa myös: "Nyt rukoilen Jumalalta joka päivä seuraavaa, minkä odotan saavani:
1) että kasvaisin Hänessä kuin viinipuun oksa, taakseni katsomatta ja koskaan tempautumatta irti, yhä lujittuen;
2) että saisin palvelevan mielen Hänen tähtensä ja pääsisin kamalasta pelostani ja vastenmielisyydestäni, jota tunnen muille puhumista kohtaan — sekä että olisin hyödyllinen palvelija;