3) että luonteeni muuttuisi sellaiseksi, etten tuhlaisi, vaan voittaisin aikaa; ei vähääkään velttoutta!"

Välien rikkoutuminen "maailman" — maailmallisen huvielämän kanssa — tuntui kai hyvin pian paroni Nicolaysta helpotukselta, sen ymmärtää, kun tunnemme koko hänen rakenteensa. Hän iloitsi varmuudesta, ettei hänen tarvinnut alistua seuraelämän hirmuvaltaan. Joskus sentään saattoi hänen kannanmuutoksensa johtaa ristiriitoihin ympäristön kanssa. Niinpä hän sai helmikuussa 1889 kutsun jo aikoja ennen määrättyihin hovitanssiaisiin, joihin hän oli vuosi sitten pyytänyt vaikutusvaltaista Setäänsä hankkimaan hänelle pääsyn. Hänen äitinsä ja vanhemman sisarensa mielestä hänen olisi pitänyt noudattaa kutsua, jollei, niin hän loukkaisi setäänsä, joka oli nähnyt niin paljon vaivaa hankkiakseen sen hänelle, ja sitä paitsi hänen käytöksensä olisi Majesteeteista piittaamatonta. Helmikuun 10:ntenä Paul Nicolay kirjoittaa siitä: "On vaikeata, kun en näe selvästi — ja kun omaiseni pyytävät vaikuttaa minuun. Yksinomaan uskonnollisista syistä olen päättänyt kieltäytyä tanssiaisista. Ikävystymisen ja hämillisyyden ikävyyttä en ajattele enää, mutta tunnen, että Jumala on johtanut minua määrättyyn suuntaan ja saanut minut luopumaan maailmallisuudesta. Jos ottaisin kutsun vastaan, lähtisin kuin vastakkaiseen suuntaan, ja se voisi viedä minut yhä pitemmälle." Hän kieltäytyy siksi kutsusta tunnustaen, että siten panee itsensä Majesteettien pahastumiselle ja virkamiesuransa vahingoittumisen uhalle alttiiksi. — Kahta vuotta myöhemmin hän kuitenkin joutuu samantapaiseen tilanteeseen, josta sopinee mainita edellisen yhteydessä. Monrepos'ssa oleskellessaan hän sai kuulla, että keisari Aleksanteri puolisoineen astuisi maihin Viipurissa matkalla Langinkoskelle. "Oli heti selvää, että äiti menisi satamalaiturin paviljonkiin vastaanottamaan heitä — mutta minulle ei ollut selvää, mitä minä tekisin. Persoonallisesti olisi minulle oikeastaan ollut hauska saada nähdä heitä lähempää ja tulla heille esitellyksi, mutta en tietänyt, mitä Jumala ajatteli siitä, kun Hän ei sallinut minun mennä hovitanssiaisiinkaan. Pyydettyäni Jumalan johtoa en kuitenkaan ollut levoton. Sunnuntaiaamuna avasin raamattuni, joka aukesi Danielin kolmannen luvun kohdalta, ja kun luin sen, huomasin siitä, etteivät Danielin kolme ystävää saaneet tehdä kaikkea mitä muut. Olikohan sillä ja esittelylläni jotain yhteyttä? Mutta mitä yhteyttä? Ei mitään. Menen huoneeseeni, avaan Uuden Testamenttini ja silmäni kiintyvät 2 Kor. 6: 14:nteen. [Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä j.n.e.] Mitä siis? ('Allons donc!') ajattelen. Ennakkoluuloa, minun täytyy epäillä itseäni. Joka tapauksessa rukoilen, että Jumala näyttäisi minulle tahtonsa selvästi ja pakottaisi minut noudattamaan sitä, vaikkapa vastoin omaa tahtoani. Minä jätän Hänen huolekseen tahtonsa toteuttamisen. Tänä iltana menen kuvernöörin luo kuulemaan, mitä mieltä kreivi Heyden on tästä asiasta." — Kreivi Heyden selitti, että olisi kiusallista, jos vältettäisiin alamaisvelvollisuuksia, ja määrättiin sitten, että paroni Nicolay senaattorien ja muiden ylhäisten virkamiesten seurassa esitellään Majesteeteille. Mutta illalla hän kohtasi Uudesta Testamentistaan sanat 1 Kor. 7: 17:nnestä: "Vaeltakoon vain kukin sen mukaan… missä Jumala on hänet kutsunut…" ja hänestä nuo sanat olivat varsin merkitykselliset. Kaikki kolme kohtaa näyttivät viittaavan samaan ajatukseen, että Jumala voi "hyvin persoonallisella tavalla" kehoittaa Hänelle antautunutta ihmistä luopumaan maailmallisesta teosta silloinkin, kun siihen ei itsessään sisälly mitään suoranaisesti väärää. Aikana, joka oli jäljellä esittelypäivään, ei hän kuitenkaan päässyt selvyyteen itsestään. Hänellä oli vain voimakas tunto siitä, että Jumala oli tällä kertaa todellakin tahtonut puhua hänelle noilla raamatunlauseilla, ja hänet valtasi "suuri pelko, ettei vain olisi tottelematon". Pyydettyään illalla johdatusta hän sai vastauksen Apostolien tekojen 16: 7:nnestä: 'Henki ei sallinut'. "— Silloin rauhoituin. Kun olen niin paljon rukoillut ja saanut sellaisia vastauksia, olen varma, että niin on Jumalan tahto, ja minut täyttää suloinen rauha."

Monen mielestä ehkä kysymys, joka tuotti paroni Nicolaylle niin paljon päänvaivaa, ei olisi ollut niin vakavan pohdinnan arvoinen — mutta Paul Nicolay otti koko elämän vakavasti, ja se, joka oli kasvanut ylhäisaatelisessa, vanhanaikaisesti alamaisuskollisessa piirissä, hovi-ilman läheisessä kosketuksessa, näki varmasti sitäpaitsi koko asian aivan toisenlaisessa valossa. Saman ominaisuuden, jonka Paul Nicolayn aritmetiikan opettaja oli hänessä todennut ja jota hän itse kerran nimitti ainoaksi hyväksi puolekseen — sen, ettei hän voinut päästää probleemia käsistään ratkaisemattomana tai puolittaisena — tapaamme hänessä nyt samoin kuin vastakin. Hänen probleeminsa olivat enimmäkseen eetillistä laatua. Ja koko elämä muodostui hänelle tärkeitten ja vaikeain tehtäväin sarjaksi, jotka kaikki oli Jumalan avulla ratkaistava.

Hyvin persoonallisella tavalla johdettiin Paul Nicolayta murrosta lähinnä seuraavina vuosina yhä syvemmin siihen Jumalan yhteyteen, jonka hän oli valinnut omaksi osakseen. V. 1889 hän oli kerran pahasti sairaana — ja kuoleman-ajatuksen koko vakavuus tunkeutui hänen mieleensä. Kivuista huolimatta hän tunsi, että Jumala oli hyvin hyvä tahtoessaan valmistaa häntä. "Älä pelkää — usko ainoastaan." Kun kuume aleni, tuntui elämä kuin uudelta, kuin lahjalta, ja hän rukoili, että hän voisi antautua täydemmin, ja että hänen tekonsa tästä lähtien "tarkistaisi kuoleman henki" ("que mes actes soient contrôlés par l'esprit de la mort"). Hän alkoi nyt ottaa osaa niihin Pietarin saksalaisille pidettyihin evankeelisiin kokouksiin, joita pani toimeen kristillismielinen kirjakauppias Grote, ja avusti tätä n.s. jälkikokousten järjestämisessä niille, jotka halusivat päästä uskovain kanssa persoonallisiin kosketuksiin. Myöskin kodissaan hän pani toimeen tämänlaisia uskonnollisia illanviettoja. 14 p:nä heinäkuuta 1890 hän matkusti Englantiin ollakseen läsnä hengellisen elämän syventämistä tarkoittavassa kokouksessa, jollaisia vuosittain pidettiin ja yhä pidetään Keswickin kaupungissa. Tällä matkallaan hän kävi tunnetun saarnaajan Spurgeonin rukoushuoneessa ja tutustui lordi Radstockiin ja tämän poikaan sekä moniin muihin eteviin hengellisen alan edustajiin. Nicolay tunsi jo kokouksen alusta alkaen olevansa jonkin suuren ja ratkaisevan ovella ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavat merkitykselliset sanat: "Minä pyhittäydyn", ja toisen kerran: "Minä uudistan liittoni Jeesuksen Kristuksen kanssa." Rehellisesti hän taisteli saadakseen uskonsa tunteista riippumattomaksi, "sillä niin pitää uskon olla". "Minä uskon koko ajan Kristukseen tahtoni voimasta" hän kirjoittaa hänelle ominaisin tavoin. Keswickkokouksen hiljainen, hengellinen ilmasto teki häneen syvän vaikutuksen. Täällä hänelle kävi entistä varmemmaksi, että hänen rauhansa pohjasi yksinomaan Jumalaan ja Hänen tahtoonsa eikä ollut hänen omain tuntemustensa varassa. Rukoillessa ei tarvitse manata esiin minkäänlaista rukouksenkuulemisen varmuutta. Ainoastaan varmuus siitä, että Jumala kuulee, on tarpeen rukouksessa — se ajatus tulee näinä päivinä lohdullisena hänen taistelevaan sieluunsa. Hän toivoo koko sydämestään, että Jumala varustaisi hänet palvelukseensa, ja hän pyytää itselleen uutta rukouksen ja uskon ojennusnuoraa ("a new standard of prayer, a new standard of faith").

ENSI KYLVÖ.

Kun Paul Nicolaylle oli selvinnyt, että hän voi ja että hänen tuli luopua kaikesta, mikä oli olemassa vain hänen omaksi huvikseen, alkoi sekin ajatus, että hänen piti myydä epäjumalansa, purjehdusjahtinsa "Lady", yhä useammin liikkua hänen mielessään. Hän ilmoitti sen myytäväksikin, mutta kun ei tullut ostajaa, heitti hän sikseen myymishankkeet tällä kertaa. Sitävastoin paroni Henrik Wrede teki erään ehdotuksen, johon Nicolay suostui hetken epäröityään. Miksei Ladyä voisi käyttää Herran palvelukseen — lähetysveneenä? Olihan saaristossa monta seutua, joissa harvoin, tuskin koskaan, kuultiin saarnaa, ja missä väestö tuskin kykeni hankkimaan itselleen raamattua tai muita hyviä kirjoja. Paroni Wrede tarjoutui ystävänsä seuraksi tämän ensi retkelle, ja elokuun alussa 1890 tuuma pantiin toimeen.

Ystävykset lähtivät Toivolasta, missä paroni Nicolay oli vieraillut, Kotkaan, jonka satamassa "Lady" oli ankkurissa. Kotkasta he ohjasivat kulkunsa Suur-Mustaan, missä viipyivät päivän jaellen uskonnollisia lentolehtisiä "ystävällisille saarelaisille", kuten paroni Nicolayn muistiinpanoissa mainitaan. Paroni Wrede puhui väestölle ja luki suomalaisen saarnan — mihin hänen ystävänsä ei olisi näihin aikoihin suomenkielen taitonsa puutteellisuuden vuoksi pystynyt. Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa navakan tuulen puhaltaessa Majasaarelle ja Nuokkaan ja sieltä Haapsaarelle. Puolitiessä nousi Haapsaaren puolelta suurenmoinen ukkosilma, ja se pelotti paroni Wredeä, joka ei kestänyt meritautia ja tunsi jo sen oireita. Hän pyysi siksi toveriaan niin pian kuin suinkin kääntymään takaisin ja laskemaan hänet maihin Haminaan. Paroni Nicolay teki työtä käskettyä ja palasi sitten Monrepos'hon kiitollisena, että oli saanut käsityksen siitä, miten tätä uutta työtä oli tehtävä.

Eräs este oli kuitenkin samansuuntaisen toiminnan jatkamisen tiellä, nimittäin kieli. Jos paroni Nicolay lähti yksin matkalle, kävi tuo este miltei voittamattomaksi, sillä hän osasi ruotsia vain puutteellisesti ja suomea hyvin vähän. Määrätietoisen tarmokkaasti hän alkoi heti ottaa suomenkielen tunteja oppiakseen niin paljon, että kykenisi ainakin kirjojen jakelijaksi. Rohkaisevalta tuntui, kun eräs venäläisen raamattuseuran palveluksessa oleva henkilö tarjosi hänelle neljätuhatta kappaletta suomalaisia lentolehtisiä. Hän näki siinä mielestään merkin siitä, että Jumala hyväksyi hänen aikeensa. 14 p:nä heinäkuuta 1891 hän arveli olevansa valmis toiselle lähetysmatkalleen. Hän lähti nyt ensin ruotsalaisseutuihin, joissa hän helpommin pääsi väestön kanssa kosketuksiin, ja aloitti Orrengrundista, missä luotsit ottivat hänet ystävällisesti vastaan, minkä jälkeen käytiin Boistöllä, Reimarslandetissa, Kampuslandetissa ja Kungshamnissa. Paroni Nicolay antoi usein ilmojen ja tuulien määrätä reittinsä, varmana siitä, että Kristus hallitsi niitäkin ja niissä antoi hänelle sitä johtoa, jota hän tarvitsi. Itse työlle hän ei ollut vielä laatinut varmaa suunnitelmaa, ja usein hän tunsi kylläkin epäröivänsä, miten ryhtyä siihen käsiksi. Minkälaiseksi hänen toimintansa tällöin muodostui, sen näemme parhaiten niistä yksityiskohtaisista kuvauksista, jotka hän on itse piirtänyt näistä ensimmäisistä lähetysmatkoista. Yksinkertaisen asiallisina ne luovat selvän kuvan kolportööriparonista sekä purjehtiessa että tuossa usein vaivalloisessa eikä suinkaan aina kiitollisessa työssä, joka suoritettiin maissa. Muutamat otteet hänen kertomuksestaan ensimmäisestä omintakeisesta matkasta voivat siksi olla varsin mielenkiintoiset.

"Kungshamnista saapuu vene tuoden maitoa ja marjoja vastalahjaksi eilisistä kirjoista. — Nostin ankkurin. Näin jonkun matkan päässä ryhmän miehiä, jotka olivat nostamassa tukkeja vedestä. Ankkuroin uudestaan ja lähdin heidän luokseen jakaen heille lehtisiä ja puhuen niin hyvin kuin osasin. Jouduin erään kanssa hauskaan, todelliseen suoranaiseen keskusteluun. He ostivat useita ruotsalaisia ja suomalaisia Uusia Testamentteja ja olivat hyvin siivoja. Sitten, hiukan epäröityäni minne purjehtisin, valitsin tuntemattoman reitin Parlahden selän kautta. Pysähdyin ja kävin L. D—bergin kylässä. Miehet olivat niityillä, naiset kotona rahattomina. Eräässä tuvassa näin sairaan räätälinvaimoraukan, annoin hänelle lehtisiäni ja Uuden Testamentin. Miksi en voinut rukoilla sairaan vaimon puolesta ja tehdä häntä terveeksi? — Monissa paikoin minua pyydetään odottamaan kahvin keittämistä, mutta en jouda! — — — Tahtoisin Jumalan avulla ymmärtää paremmin, kuinka voisin puhua ihmisille tarkoitusta vastaavammin ja olla Hänen kanssaan sellaisessa yhteydessä, että kuulisin Hänen äänensä joka kerta kun puhun. — — Kaunis aamu, heikko kaakkoistuuli, raskas ilma. Sousin maihin Pajurin seurassa ja menin kylään. Enimmäkseen naisia. Puhuin suomea. Muutamat tuntuivat liikutetuilta, ottivat vastaan lentolehtisiä ilomielin, mutta eivät ostaneet yhtään ainoata kirjaa. Heillä on kaikilla Uudet Testamentit, monilla raamattukin. Miesten poissaollessa naiset eivät saa käyttää rahoja. Kävin uimassa, ennenkuin menin erääseen taloon. Puhuin enimmäkseen Jumalan rauhasta. 'Jolla ei ole Kristuksen henkeä, se ei ole Hänen omansa'. Room. 8. Kristuksen henki on rauhan henki 'Oletteko ottaneet sen vastaan?' Aina sama välttelevä vastaus: 'Kyllähän se pitäisi olla.' Jätin heille lentolehtisiä. Purjehdin Kaunissaareen. Menin luotsitupaan, tapasin siellä kolme miestä. Eräs tuntui miltei ivalliselta, toinen kuunteli. Heillä ei ollut raamattua, ei liioin Uutta Testamenttia — eivätkä he tarvinneetkaan, oli muka kotona. Kaikkialla noita kiusallisia postilloja — kysytään virsikirjoja, laulukirjoja, postilloja! Kuljen saaren poikki, noin kolmen kilometrin matkan, helteinen ilma, raskas laukku. Tapasin heinäniityllä hauskan miehen. Hän pyysi minut luokseen ja tarjosi kahvit. Jumala häntä siunatkoon. Enimmät ihmiset eivät olleet erikoisen rohkaisevia — jospa lehtisistä lähtisi apua! — Erään veneen vierellä oli viisi kuusi henkeä koolla. Kun aloin, kohtasi minua hymyily, mutta sana 'Jumalan rauha' sai heidät hyvin totisiksi, ja niin saatoin esittää viestini. Palasin jahdilleni ja purjehdin eteenpäin. Ukkospilviä tuulen puolella, jotka toivat muassaan etelätuulta. Pääsimme komeasti Kotkaan. — Purjehtiessa pitää aina olla valppaana, se ottaa valtoihinsa, ja minä kadotan elävän yhteyteni Jumalan kanssa. Mutta Jumala lohdutti minua omalla rakastavalla tavallaan. Tänä aamuna avasin ruotsalaisen raamattuni, eteeni aukesi Jes. 44: 1., ja katseeni osui näihin alleviivattuihin sanoihin: 'Sinä olet palvelijani, minä en unohda sinua.' Se oli minulle suoraan Kuninkaalta tullut sanoma. Jumala on tunnustanut minut palvelijakseen ja muistuttaa itse minulle, ettei Hän unohda minua. Kuinka kallisarvoinen onkaan minulle tämä sanoma ja kuinka kiitänkään Herraani ja Mestariani siitä."

Ymmärrämme niin hyvin, että kokematon lähetti tunsi tarvitsevansa rohkaisua ja apua tänä ensimmäisenä vaikeana työkautenaan. Hän on tietoinen siitä, että hän nyt onnistuu saamaan sanomattoman vähän aikaan kolportööritoiminnallaan ja sanoillaan, mutta hän tuntee silti olevansa velvollinen käymään Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Kun häntä tällöin kohtaa ulkonaisia ja sisäisiä vaikeuksia, kyselee hän usein itseltään, eikö se tiedä sitä, että hän on jollain tavalla pahoittanut Herraansa ja menettänyt Hänen luottamuksensa huolimattomuudellaan, välinpitämättömyydellään tai tottelemattomuudellaan. Tämä tunne vaivaa häntä "niinkuin ennen vanhaan", ja ujous ja itsearvostelu saavat taas äänensä kuuluville ja houkuttelevat häntä pois tuosta raskaasta tehtävästä. Mutta sellaisina hetkinä hän etsii lohtua varmuudesta, että Jumala kaikesta huolimatta rakastaa häntä. Hän antautuu uusin tarmoin työhönsä. Käynnistään kylässä, missä ihmiset jälleen tuntuvat hänestä "ei juuri rohkaisevilta, elottomilta ja välinpitämättömiltä", hän kirjoittaa seuraavat kuvaavat sanat: "No niin, tämähän on vain kylvöä." Tämä ajatus ylläpitää häntä.